— Katso, me kuljimme alaspäin kohti Saint-Ferriolin linnaa ja kohtasimme tiellä erään herran. —
— Kenen?
— Odota … herran, jota minä en tunne. Elisabet hermostuen kyseli kiihkeästi:
— Minkä näköinen hän oli?
— Tiedäthän sinä, miehet, en minä oikein osaa eroittaa heitä toisistaan. Minusta hän näytti isolta, laihanpuoliselta, kasvot jyrkkäpiirteiset, ilme sotilaallinen. Tunnetko?
— Jatka.
— Hän katseli meitä ohimennessään, ja sitten, kun me olimme käyneet muutaman askeleen eteenpäin, hän kääntyi ja kutsui »Marie-Louise». Tyttäresi kohotti päätänsä ja juoksi sitten hänen luokseen.
— Ei olisi pitänyt antaa hänen puhutella tuntematonta.
— Olethan toki ymmärtänyt, ettei hän ollut mikään tuntematon. Minä tietenkään en sitä ymmärtänyt, vaan huusin hänelle ja pysähdyin. Mutta lapsi ei kiinnittänyt mitään huomiota minun puheisiini. Hän antoi merkkejä veljelleen, jotta tämä tulisi heidän luokseen. Silloin minä astuin eteenpäin puuttuakseni suoranaisemmin asiaan, mikä on luettava ansiokseni, sillä tiedäthän arkuuteni. »Nämä lapset ovat uskotut minun huomaani, herra. — Annan heidät teille takaisin, rouva, vastasi hän tervehtien minua erittäin kohteliaasti. Olen heille sukua ja saatan heitä puhutella.» Hän oli hyvin liikutettu. Hän piteli Marie-Louisea ja Philippeä kädestä. Luulenpa melkein, että hänellä oli kyyneleet silmissä.
— Sinä et kuitenkaan ole varma siitä?