— Minä olen hieman lyhytnäköinen ja pelkään aina olevani epähieno tirkistellessäni. Sitten hän syleili pienokaisia intohimoisesti, melkein rajusti. Minun kävi sääli, olin vähällä itkeä minäkin, minultahan pääsee itku niin helposti. »Tulkaa meidän kanssamme», sanoi hänelle Marie-Louise. — Minä en voi. — Äiti ei ole saanut nähdä teitä. — Minun on pakko lähteä. — Nytkö jo? Eihän tämä ole mikään käynti. Palaattehan te? — Kyllä. Hän poistui nopeasti. Luulin hänen jo hävinneen kastanjoiden taa, mutta kun käännyin ympäri, näin miten hän seurasi meitä katseellaan.
— Siinäkö kaikki?
— Niin, kaikki.
— Minä olin uskonut lapseni sinun huomaasi. Sinun ei olisi pitänyt jättää heitä.
— Jättää heitä?
— Niin. Ei hetkeksikään.
Soimaus oli ilmeisen epäoikeutettu. Terävänäköisyyden sijasta Blanche Vernier'llä oli sydämen vaisto, joka tajuaa tekojemme tai tunteittemme hämärät syyt. Aavistaen ystävänsä mielenjärkytyksen hän puolustautumatta sieti tämän järjettömän syytöksen. Elisabetilta pani se ajatus, että hän olisi saattanut kohdata puolisonsa, kaikki jäsenet vapisemaan, eikä hän hämmennyksessään tiennyt toivoiko vai pelkäsikö hän tätä kohtausta.
— Kuule, sanoi hän lempeämmällä äänellä. Mene lasten luo ja lähetä tänne Marie-Louise.
Muutama hetki myöhemmin pienokainen astui sisään, ei, kuten tavallisesti, nenä ilmassa ja kasvot loistavina, tanssiaskelin, joilla hän mielellään talossa liikkui ja jotka panivat hänen vaaleat kiharansa heilahtelemaan, vaan väkinäisesti kulkien ja silmät alas luotuina. Äiti veti hänet kiivaasti luokseen ja tarttui häntä käsivarsiin:
— Katso minuun.