— Keskusteluako haluatte? vastasi hän Philippe'n pyyntöön pienellä kurkkuäänellä, joka niin pian käy hermostuttavaksi, sopimattomalta kun se tuntuu kaikkeen vakavaan sananvaihtoon. Mutta te ette ole meidän puolellamme.
Hän ei käsittänyt miksi keskustelu olisi tarpeen, koska hänellä kerta kaikkiaan oli oma mielipiteensä, vieläpä sama kuin kaikkien muiden. Philippe ei hellittänyt: hänen vanha ystävyytensä antoi hänelle oikeuden sitä pyytää.
— Minulla on eräs tiedonanto teille.
— Kenen puolelta?
— Albertin.
— En tunne häntä enää.
Tämä sanottiin kuivakiskoisella ja ratkaisevalla äänellä.
— On kysymys lapsistanne, jatkoi yhä Philippe, heidän huolenpidostaan.
Eikö teillä enää ole luottamusta minuun?
Rva Derize ei todellakaan saattanut epäillä hänen aikomustensa vilpittömyyttä. Kenties uteliaisuus, kenties se seikka, että hän oli katkaissut välit menneisyytensä kanssa vähemmän kuin itse aavistikaan, saattoi hänet äkkiä antamaan suostumuksensa ilman että asianajajan tarvitsi sen enempää ponnistella.
— Olkoon menneeksi. Tunnin kuluttua tapaatte minut vanhempieni luona, kotonani …