— Jos hän olisi vapaa, jos hän palaisi luoksemme. Elisabet kiinnitti häneen taudin suurentamat silmänsä, joista synkkä hehku valaisi:
— En usko siihen enää.
Tuskin oli hän sanonut nämä sanat, kun hän tunsi pettävänsä jotain. Hänen epätoivonsa siis peruutti lupauksen, jonka hän oli antanut rva Derizen kuolinvuoteen ääressä. Hän oli luvannut antaa anteeksi, ilman mitään rajoituksia antaa anteeksi. Ja nyt jo hän lankesi uudestaan, lausui tuon liian myöhään, joka on heikkojen veruke. Philippe lähti, Elisabet soimasi itseään siitä, mutta hän oli niin raukea. Olihan hän jo liikaa sietänyt, liikaa odottanut! Jos ihminen kerran on alkanut kieltäymyksen ja uhrautumisen tietä käydä, eikä hän silloin saa enää ollenkaan pysähtyä, pitääkö hänen loppumattomasti kiivetä Golgataansa? Paeta, palata menneisyyteen, tavoitella muualta omakohtaisen avun mahdollisuutta, sitä hän ei enää voinut, mutta niinkuin liiaksi sälytetty elukka vastamäessä hangoittelee hän tunsi puuttuvansa voimia ja rohkeutta mennäkseen eteenpäin. Hän ei tiennyt että ihminen jaksaa kulkea paljon pitemmän matkan väsyneenä kuin oli matka ennenkuin hän tunsi väsymystä. Nousussa vaatii aina loppu suurimman ponnistuksen.
Kevään heikon yrityksen jälkeen tuuli ja sade olivat ottaneet haltuunsa Grenoblen. Matalan taivaan alla saattoi tuskin eroittaa läheisiä vuoria. Muutto Saint-Martiniin lykkäytyi täten, vaikka Elisabet kiiruhtikin lähtöä ja kaipasi ulkoilmaa. Toukokuun ensi päivinä hän säänmuutoksen rohkaisemana alkoi valmistuksensa. Mutta hänen suunnitelmansa muutti kirje jonka hän sai 8 päivänä, ja jonka osoite oli: Rouva Albert Derize, synt. Molay-Norrois, boulevard des Adieux, mistä se toimitettiin hänelle. Se oli postileimattu Englannissa. Sen käsiala ei ollut hänelle aivan tuntematon ja teki hänet heti levottomaksi. Hän piteli sitä kädessään epäluuloisesti ennenkuin avasi sen, ja kun hän päätti murtaa kuoren, oli hänellä paha aavistus. Hän ei ollut erehtynyt: tämä hieno paperi, nämä ensin pystyt, sitten kaltevat kirjaimet olivat, kun hän ne ensi kerran kohtasi, murtaneet hänen elämänsä. Hän käänsi lehdet, joita oli monta, ja luki allekirjoituksen: Anna de Sézery. Silloin hän antoi kirjeen pudota kädestään. Kuinka uskallettiin kirjoittaa hänelle tuolta taholta. Millä oikeudella häntä näin loukattiin? Ahdistuneena hän istuutui, mutta vastustamattomasti hänen katseensa kohdistui maahan. Lopuksi hän kumartui ja tavoitti maassa makaavan paperin. Muutama kuukausi aikaisemmin hän ei olisi päättänyt sitä lukea. Mutta hänellä ei ollut enää mitään toivottavaa eikä mitään pelättävää. Kun murheen ylenpalttisuus meitä kohtaa, me joskus kadotamme ahtaan tunnon omasta arvokkuudestamme, jolla me varjelemme sisäistä elämäämme. Epäluulolla ja vastenmielisyydellä hän aloitti tämän kummallisen lukemisen, valmiina keskeyttämään sen ja jättämään sen sikseen, jos hän kohtaisi pienimmänkin ärsyttävän sanan. Mutta hän jaksoi loppuun saakka horjumatta.
Lontoossa, 6 päivänä toukok. 1907.
»Rouva!
»Kun te saatte tämän kirjeen, olen minä lähtenyt matkalle kaukaiseen määräpaikkaan, jonne kukaan ei voi minua seurata ja josta en koskaan palaa. Tämä on minun anteeksipyyntöni siitä, että rohkenen lähettää tämän kirjeen teille, ja, uskokaa minua, se velvoittaa teitä lukemaan sen loppuun.
Elettyäni Englannissa, olen tottunut puhumaan suoraan. Niinpä en myöskään ole halunnut ketään kolmatta välittäjäksemme, silläkin uhalla että loukkaan hienotunteisuuttanne. Meitä vallitsevat olosuhteet eivät mahdu hienotuntoisuuden vähäisiin puitteisiin, vaan vaativat ennen muuta rohkeutta. Minä olen enemmän nyt sen tarpeessa kuin te. Jos puhun teille jostain menneistä asioista, johtuu se siitä, että se voi olla teille avuksi tulevaisuudessa. Jos teidän on tehtävä joku päätös, täytyy teidän ensin olla asioista selvillä.
Minä en enää voi mitään, minä puolestani, hänen onnensa hyväksi, mutta te, te voitte siinä paljon. Tähän sisältyy koko totuus, ja meidän tulee antaa tämän olla vaikuttimenamme. Minä olen rakastanut häntä ennen teitä, ja enemmän kuin kukaan nainen on häntä koskaan rakastanut. Sen ylpeän tunnon minä vien mukanani maailman ääreen. Hän on ollut minun ainoa ajatukseni. Kun kohtasin hänet kymmenen vuoden poissaolon jälkeen, aioin tästä tuntemattomasta ensi rakkaudesta tehdä vilpittömän ystävyyden. Mutta te otitte minut huonosti vastaan, eikä hän itse minua auttanut. Tällaisia sydämen asioita on niin vaikea käsittää ja hallita, ja varsinkin Ranskassa Teidän lähdettyänne Pariisista odotin teidän paluutanne. Te ette palannut, ja minä luulin teidän lopullisesti eronneen. Hän oli niin onneton, ja minun tähteni! Mitä saatoin tehdä, kun rakastin häntä? Englannissa me kauan punnitsemme päätöksiämme, ja sitten ratkaisemme lopullisesti. Teidän keskuudessanne epävarmuus voi jatkua läpi elämän.
Olin alistunut siihen, että tulin sysätyksi yhteiskunnan ulkopuolelle. Hänen yhteiskunnalliset vakaumuksensa, teidän lapsenne, minun perheperintöni kadottamani uskonnollisen uskon sijasta, kaikki yhdessä on saanut meidät luopumaan laillisesta yhteydestä. Omantuntoni edessä olin hänen vaimonsa, hänen henkensä ja hänen sydämensä oikea kumppani: vähän minua liikutti, että jäin hänen varjoonsa. Viime syksynä ymmärsin, että tämäkin onni oli uhattu. Se oli muutama päivä ennen hänen äitinsä kuolemaa: hän oli tavannut lapsensa eräällä oman kotiseutunsa polulla. En tiennyt sen siteen murtumatonta voimaa, joka yhdisti hänet lapsiinsa. Kuinka olisin sen tiennyt? Äitiäni en ole tuntenut ja isäni ei välittänyt minun kiintymyksestäni.