Rouva Derizen kuolema vaikutti vielä enemmän henkiseen eroomme. Hän kantoi surunsa yksin, enkä minä voinut puhuakaan hänelle äidistään hänen ärtymättään. Naiselle on hyvin tuskallista tällä tavoin jäädä ulkopuolelle kokonaista osaa — olin sanoa puolisonsa — elämää. Hän tosin koetti lieventää pahaa, jota hän minulle teki. Hänen tuskansa oli välillämme kuin muuri, ja sellaisia ei saa olla ihmisten välillä, jotka rakastavat toisiaan. Lopuksi minä tänä talvena tulin sairaaksi. Ensimäisten Lontoon vuosieni puutteet ja ponnistukset eivät olleet jättäneet minuun näkyväisiä jälkiä, pelkästään sisäistä kuluneisuutta ja vastustuskyvyn vähentymistä. Olen luullut, että rakkaus palauttaisi minulle nuoruuteni. Ensimäinen sairauteni, ensimäiset luottamukseni saamat iskut ovat kasvoillani paljastaneet näiden pahojen vuosien jättämät jäljet. Ja kun minä ärtyynnyin saattamaan itseni perikatoon, niin minä näytin ne hänelle toisen toisensa jälkeen. Minä en enää ole mikään nuori nainen kuten te, ja päivät merkitsevät minulle paljon. Tästä tunnustuksesta voitte arvostella, olenko itselleni luvannut olla rehellinen.
Ulkonaisesti elämämme ei muuttunut. Hänen vaietessaan seurasin hänen ajatustensa uraa. Kuolleet ja elävät, menneisyys ja tulevaisuus houkuttelivat häntä Dauphinéhen. Matkalla vain mielemme olivat sopusoinnussa. Täytyisi aina olla matkalla, kun elää tavallisen elämän ulkopuolella, mutta eihän aina voi matkustaa. Muutamista hänen lausekatkelmistaan, hänen harrastuksistaan, hänen viime matkastaan Grenobleen, minä aavistin, että hän teissä oli löytänyt uuden naisen. Omituisen käänteen kautta te nyt tulitte minun kilpailijakseni. En ollut kuvitellut, että te olisitte niin uskollinen, niin rohkea, että niin päättävästi pystyisitte odottamaan ja käyttämään hyväksenne onnettomuutta. Se ruumiillinen muisto joka minulla teistä oli, jo se oli sangen usein riittänyt aiheuttamaan minussa pelkoa. Koska te pakoititte minut matkan päästä itseänne ihailemaan, minä kammosin teitä siihen päivään saakka, jolloin minä — niin tuskallisesti — tunsin, että te vielä voisitte sen, mitä minä en enää voinut ja että minulla vain on jälellä sanoa se teille.
Hänen viimeinen kirjansa lopullisesti avasi minun silmäni. Minä olen siitä turhaan etsinyt sitä viehättävää, säälivää heikkoutta, sitä tahdon taipumista, minkä olen tavannut kaikilla kirjailijoilla, jotka kohtalo tai heidän oma taipumuksensa on vienyt ulkopuolelle järjestetyn elämän. Siinä ei ollut kysymys muusta kuin perheestä, kotikonnusta, isänvallasta, kestävyydestä, perinnöstä ja vainajista. Syvimmän ajattelunsa hän antaa kirjoissaan. Sen mikä meille on yhteistä hän on vain pannut lauluun, joka on mieltämurtavan surullinen. Lopuksi sanomalehdet puhuivat hänen ehdokkuudestaan Akademiaan. Minä pelkäsin saavani vahvistuksen siitä, kun kaksi hänen sikäläistä ystäväänsä eräänä päivänä kävi hänen luonaan. Hän ei puhunut minulle mitään tästä kohtauksesta, jonka tarkoitus oli liika ilmeinen. Minun oli pakko tiedustella häneltä, ja hän vältti asiaa jo ensi sanaa sanoessani. Epäilemättä teidän eronne, ristiriita hänen vakaumustensa ja hänen kirjojensa välillä tekivät hänelle kaiken yrityksen vaikeaksi. Hänen vihamielisestä ilmeestään päättelin että hän oli kunnianhimoinen tai tuskastunut.
Täten kaikki liittoutui minua vastaan. Hän luuli velvollisuuksien sitovan itseään, ikäänkuin rakkaudessa olisi sellaisia. Eräänä päivänä hän ehdotti minulle, että kuolisimme yhdessä, vaikka pieninkin onni riittää meitä pidättämään. Senjälkeen rupesin ajattelemaan, että häviäisin hänen elämästään. Mitä olisin tehnyt muuta? Englantilaista elämää saan myös kiittää käytännöllisestä arvostelukyvystäni. Koska hän ei voi teitä unohtaa, ei teitä eikä lapsiansa, koska minun rakkauteni ei hänelle riitä, niin minun lähtöni saattaa hänen kohtalonsa takaisin luonnolliseen uraansa, ja minä olen tottunut yksin kulkemaan tietäni. Muulloin hän olisi huomannut minun valmisteluni, joita pitkitin, odottaen yhä edullisempaa hetkeä. Eilen, sateisena aamuna, kun hän oli oleva poissa koko päivän, astuin Lontoon junaan ja tänä iltana menen laivaan Liverpoolissa. Hän ei koskaan saa tietää minne minä menen: minä olen ryhtynyt kaikkiin varokeinoihin, jotta se jäisi salaisuudeksi hänelle.
Minusta on näyttänyt, että tämä selittely voisi täsmälleen määrätä meidän keskinäisen suhteemme, että tällainen selonteko paremmin valaisisi teille, mitenkä teidän on toimittava. En ole tahtonut teille tehdä sitä pahaa minkä olen tehnyt, ja sen te teette minulle takaisin, niinikään tahtomattanne. Unohtakaa se, unohtakaa minut: ihminen ei ajattele kuolemaa silloin, kun hän täysin käsivarsin pitelee elämää, ja kun hän odottaa rakkautta. Innostakoon teitä omanne, rouva, niinkuin minun omani on minua innostanut!
Anna de Sézery.»
Epätoivostaan ja uhrautuvasta hengestään huolimatta tähän kirjeeseen kuitenkin sisältyi itsepuolustelua, jota vailla ihmisten on niin vaikea esittää omia tekojaan, jaloimpia ja epäitsekkäimpiäkin. Anna ei ollut itse keksinyt tätä pakenemisen ajatusta. Toinen oli hänelle osoittanut tämän tuskallisen tien. Mutta mitä on pelkkä ajatus sen toteuttamisen rinnalla? Hän jätti myös mainitsematta että hänen viittaamansa tauti oli jättänyt häneen synkän mielialan, joka oli jokseenkin epäedullinen rakkaudelle ja että jos Albertin hellyys oli sen johdosta muuttunut, niin oli tarvittu kaikki luottamusta puuttuvan intohimon epäluuloisuus huomaamaan sen läpi hänen alituinen hyvyytensä. Mikään huomio ei sen enemmän kirvele mieltä kuin se, että me kohtaamme hyvyyttä siinä, missä olemme odottaneet toista tunnetta.
Elisabet ei yhtään epäillyt lukemansa kirjeen vilpittömyyttä. Sen rehellinen äänenpaino ja ylevämielisyys liikuttivat häntä, joskin sen suojeleva sävy häntä loukkasi. Kaikki hänen jäsenensä värisivät. Unohtaen vastenmielisyytensä sen naisen kosketusta kohtaan, joka oli häneltä ryöstänyt puolison, hän tahtoi lukea uudelleen nti de Sézeryn kirjeen. Mutta äskeisen uhman sijasta tämä toinen lukema aiheutti hänessä mustasukkaisuuden puuskan, joka puistatti hänen hermojaan, ei sitä ruumiillista mustasukkaisuutta, joka miehellä esiintyy väkivaltaisempana kuin naisella, jonka kuitenkin hänkin nyt myöhään oli saanut oppia tuntemaan, vaan jonkunlaista salaperäistä kateutta, pyhää vihaa tätä kilpailijaa kohtaan, joka väitti menevänsä hänestä edelle rakkaudessa, jonkunmoista uhrautumisen kiihkoa.
Hänelle ei Annan häviäminen merkinnyt ratkaisua. Vapaana ollen Albert saattoi, hänen tuli rakentaa koti uudelleen ja palata. Hän suostuisi antamaan tälle anteeksi, niin, hän antaisi anteeksi rajoituksitta. Mutta mitä oli, tämä anteeksianto toisen uhrautumisen rinnalla? Rva Derize sanoi hänelle eräänä päivänä menevänsä poikaansa hakemaan. Hyvä on, hän, Elisabet ei jää jalomielisyydessä takapajulle! Hän ei odota Albertin paluuta, hän ei puhu mitään anteeksiannosta, hän menee itse ottamaan entisen paikkansa haltuunsa. Ja mikä nöyryytys mennä tavoittamaan tätä toisen jäleltä vielä lämmintä paikkaa. Saattaako hän todella alistua siihen? Tarvitaan enemmän rohkeutta tavallisen elämän jokapäiväisiä olosuhteita, kuin suuria yrityksiä ja sankarillisia eleitä varten. Hyvä on, häneltä ei tämä rohkeus ole puuttuva. Mikään uhraus ei ole oleva hänen omansa veroinen.
Rakastajatar voi ilmaista rakkauttaan vapaaehtoisesti vetäytymällä pois elämästä, jolle hän on vastuksena ja jonka onni ei enää riipu hänestä. Vaimon puolestaan tulee ilmaista omansa pysymällä hellittämättä kiintymyksessään. Täten Elisabet, masennettuna ja intoutuneena, yllytti itseään luopumaan toimettomuudestaan.