III
ELISABET PARIISISSA
Varovaisesti hän viivytteli lähtöään kolme viikkoa. Pitihän antaa päivien langeta, kuin mullan hautaan, eron jälkeen, joka oli saattanut olla julma? Philippe Lagier, jonka esittämää osaa hän ei aavistanut, oli tullut ilmoittamaan hänelle eräästä Albertin turhanpäiväisestä matkasta Lontooseen.
— Hän tulee pian palaamaan, vakuutti hän äänenä, jossa katkeruus ja ironia yhtyivät. Antakaa hänelle säännönmukainen pieni suruaika.
Mutta Elisabet ei hänelle uskonut suunnitelmiaan. Sikäli kuin päivät kuluivat, lisääntyi hänen pelkonsa ja epäröintinsä. Eikö ollut parempi odottaa? Saattaisiko Anna de Sézery niin pian joutua unhoon? Mutta rva Derizen muisto, lasten tulevaisuus, voimakas uhrautumisen halu ja rakkaus ikäänkuin työnsivät häntä selkään, pakoittivat häntä lähtemään. Niin, hän säästää puolisoltaan ensiaskeleen, hän menee häntä hakemaan, hän tuo hänet kotiin. Tämä ylevämielinen tehtävä yllytti häntä kuumeisesti ja vei hänet niin mukaansa, ettei hän edes yrittänyt kuvitella minkälaisen vastaanoton hän saisi.
Toukokuun lopussa hän peläten, että Albert tekisi jotain uusia matkoja tai yksinäisyydessään saisi pahoja yllykkeitä, päätti lähteä. Vanha Fauchette, joka oli käsketty vaikenemaan, katseli avonaista matka-arkkua säikkyen.
— Pariisi, Pariisi! mutisi hän, kuin mainitsisi hän jonkun ilmestyskirjan pedon.
— Vaiti! sanoi Elisabet, joka ei vielä ollut maininnut puheliaille Marie-Louiselle ja Philippelle matkan päämäärää, jolle hän otti heidät mukaan hyödyllisinä liittolaisina. Nämä paraikaa kiistelivät tästä:
— Minä sanon, että nyt mennään Saint-Martiniin.
— Eipähän. Koska astutaan junaan! vakuutti pikku tyttö asiantuntevampana.