— Pilkata teitäkö?
— Niin, koskei meillä ole isää.
Elisabet siveli hänen lapsellisia kiharoitaan:
— Ole huoleti, teitä ei enää pilkata, kun hän on kotona.
Hän hymyili. Hän oli voitosta varma. Se että hän nyt toimi, etenevän junan liike antoivat hänelle sankaruuden kepeätä esimakua, jota sodassa tuntee joukkue suojassaan ennenkuin se hyökkää kuulasateeseen.
Pariisissa hän lapsineen asettui perhehotelliin Saint-Germain boulevardin varrella, melkein vastapäätä Saint-Germain-des-Prés kirkkoa.
— Entä Luxembourgin puisto? tiedusteli Marie-Louise, joka vielä kahden vuoden kuluttua muisti entisiä kävelypaikkoja. Vavisten Elisabet vei sinne lapset. Hän käveli sen läpi epäilemättä joka päivä, ja saattoi kohdata heidät siellä. Hän kiiruhti takaisin hotelliin. Tulonsa jälkeisenä päivänä hän saneli seuraavan kirjeen tyttärelleen:
»Rakas isä!
Olen Pariisissa äidin kanssa, ja Philippe myöskin. Olemme tulleet käymään lääkärissä. Mutta tulettehan te meitä katsomaan. Meidän täytyy lähteä takaisin pian; ei siis saa viivytellä. Suutelen teitä. Tyttärenne
Marie-Louise.»