Puhe lääkäristä ei ollut mikään väärä tekosyy. Nuori rouva oli tahtonut käyttää hyväkseen oleskeluaan täällä, antaakseen erään tuntemansa spesialistin tutkia tyttärensä hermostunutta luonnetta, joka oli tarmokas, mutta liian altis vaikutuksille, kenties senjohdosta, että hän liian aikaisin oli ymmärtänyt äitinsä surun ja oman lapsenelämänsä omituisuuden. Lääkäri oli häntä rauhoittanut, neuvoen häntä käyttämään hyväkseen maaseudun hyvää ilmaa ja vähän opiskelua; sitten hän äkkiä oli kääntynyt Elisabetin puoleen:
— Mutta te itse, rouva? Olkaa varuillanne: teitä täytyy hoitaa.
— Oo, minä … sanoi Elisabet välinpitämättömästi.
— Niin, te. Antakaa minun tutkia teitä.
— Sydäntä ei vaivaa mikään. Mutta valtimo on aivan säännötön. Milloin se rientää täyttä karkua, milloin se pysähtyy eikä sitä enää tunne. Te olette paljon muuttunut … Tiedän, tiedän. Lääke? se ei riipu minusta.
— Teistä?
Vanha herra, joka oli puolittain selvillä Derizen erosta, lopetti näillä sanoilla:
— Kiiruhtakaa olemaan onnellinen …
Albert sai tyttärensä kirjeen Bara-kadulle. Hän ei ollut muuttanut asuntoa. Ennen Annan salaperäistä pakoa hänen oli tapana syödä päivällistä Cassini-kadulla, ja aina aamulla taas Anna tuli murkinoimaan hänen luokseen. Usein hän myös vei tämän mukanaan Montparnasse boulevardin ruokaloihin, joissa taiteilijain on tapana käydä ja jotka muistuttavat kaupungin ympäristön ulkoravintoloita. Kevään tullen hän vuokrasi Ville d'Avraysta, Seivres'in suunnalta pienen huvilan, joka oli puiden piilossa ja köynnöksen verhoama ja heidän läheisyytensä oli täydellisempi. Tullessaan kotiin toukokuun 6 päivänä illalla, valmistaakseen heidän pian tapahtuvaa muuttoaan sinne, hän Cassini-kadun ovenvartijalta oli saanut tämän hyvästelykirjeen:
»Elämäni kuului sinulle niinkauan kuin se saattoi tehdä sinua onnelliseksi. Nyt kun se ei sitä enää voi, ja kun minä olen tästä aivan varma, niin anna minulle anteeksi, että minä lähden takaisin vapauteeni. Hyvästi ainiaaksi.