Anna.»
Tämä häviäminen vaikutti Albertiin musertavasti. Se äänetön epäsopu, joka hänen äitinsä kuoleman jälkeen oli päässyt tunkeutumaan heidän välilleen, joskus pettymystä tulkitsevat ilmeet, jotka hän oli huomannut, antamatta niille kylliksi merkitystä, ystävättärensä alas painuneissa suupielissä ja soikeissa silmissä, se luottamuksen puute, jota tämä aina oli ilmaissut iloa kohtaan heidän intohimonsa hehkuvimpanakin aikana, aiheuttivat hänet ilman muuta kuvittelemaan mitä pahimpia onnettomuuksia. Hän pääsi kylliksi aikaisin pohjoiselle asemalle iltajunaan ehtiäkseen. Seuraavana päivänä hän, minkä levottoman matkan jälkeen! astui junasta Charing-Cross asemalla, mistä hän oikopäätä ajoi Bladen Lodgeen, neiti Pearsonin luo. Jos Anna eli, hän varmaankin oli hakenut pakopaikkaa täältä. Masentuneina hetkinään hän tunsi koti-ikävää Englantiin. Kun Albert nousi portaita, oli hän aavistavinaan rakastettunsa läsnäolon näiden muurien toisella puolen. Ovella hän toimitteli asiaansa huonolla englanninkielellä. Neiti ei ollut jalkeilla tällaiseen aikaan, eikä ollut antanut mitään määräyksiä. Hän esitti korttinsa ja odotti kauan salissa, josta oli näköala pikkuiseen puistoon. Hän saattoi kuvitella siellä näkevänsä ystävättärensä ääripiirteet, jota Bladen Lodge oli miellyttänyt.
»Hän on täällä, minä saan häntä nähdä», toisteli hän itsekseen sykkivin sydämin. Vihdoin neiti Pearson astui sisään. Lausuttuaan muutamia kohteliaisuuksia ja selittelyitä, Albert heti kyseli nti de Sézerytä, ikäänkuin hänellä olisi oikeus tähän ja kuin kaikki teeskentely näissä oloissa olisi sopimaton.
— Hän ei ole täällä, selitti nti Pearson, jonka täsmälliset ja muodolliset kasvot aamusta alkaen olivat jyrkästi suljetut.
— Rukoilen teitä, rouva, sanomaan missä hän on.
— Mutta minä en tiedä sitä.
— Ettekö tiedä sitä? … Mutta olettehan kuitenkin nähnyt hänet? … Minne hän on kätkeytynyt? Minulla on oikeus saada tietää se? … Ettekö ole nähnyt häntä? … Silloin … Mutta ymmärtäkää toki, että minulla on syytä pelätä pahinta …
Miss Pearson käsitti, mikä ahdistus pusersi tätä miestä, ja lieventäen jyrkkyyttään hän luovutti salaisuudestaan täsmälleen sen mitä hän saattoi siitä luovuttaa:
— Teidän ei yhtään tarvitse pelätä hänen henkeänsä, herra. Nyt on minulta turha kysellä enempää. En vastaa teille.
Kuitenkin hän koetti, kaunopuheisesti, intohimoisesti, epätoivoisesti, mutta ei saavuttanut mitään. Miss Pearsonin hetkellinen myötätunto ei murtanut hänen uskollisuuttaan. Albert sai poistua enemmittä tiedoitta. Mutta hänen aavistuksensa oli oikea. Anna oli paennut Ranskasta, Anna oli Englannissa, ja kenties Bladen Lodgessa, mistä hän ei voinut päästä varmuuteen. Kaiken päivää hän käytti älykkäisyyttään ja voimiaan poliisin epäkiitolliseen tehtävään, antoi pitää silmällä Balton Gardensin satamaa, kävi hra Portalin luona, joka ei tiennyt mistään, kyseli lord Howardia, joka metsästeli tiloillaan Skottlannissa: masennuksessaan hän kuvitteli että nti de Sézery, näin jättäessään hänet ja salatessaan olopaikkansa, oli kyllästynyt epäsäännölliseen elämäänsä, aikoi itse ohjata kohtaloaan ja järjestää sen ominpäin. Lopen uupuneena hän illalla tuskin sai levättyä muutamia tunteja, olematta sen pitemmällä tiedusteluissaan. Seuraavana päivänä hän alkoi ne uudestaan, ranskalaisen asiamiehen avustamana, ja muuttaen toimintasuuntaansa hän astui Liverpoolin junaan. Laivayhtiöiden luetteloista hän katseli Amerikaan tai Indiaan lähteväin matkustajain nimet: Annan nimeä siellä ei näkynyt. Mutta tämä oli saattanut salata sen. Hän kyseli virkailijoilta. Kuinka olisi mahdollista muistaa naisen kasvoja, ääriviivoja näissä olosuhteissa? Kuitenkin eräälle miss Lewishamilla oli ollut vaaleat hiukset. Entä kullanhohtavat silmät? Yhtiössä ei tiedetty, että oli olemassa kullanhohtavia silmiä. Hän palasi Southamptonin kautta, alkoi uudestaan saman tutkimuksen — yhtä turhaan. Anna oli kadotettu. Niinkuin intohimojen historiassa usein tapahtuu, Albert omisti poissaolevalle kaikki ne ajatuksensa, jotka hän oli tältä vähitellen vieroittanut. Heidän viimeiset kuukautensa eivät olleet olleet onnelliset. Sairaudestaan lähtien Anna oli pysynyt raukeana ja tavallisesti surullisena. Alituisesti hän toisen kuullen soimasi lakastuvaa nuoruuttaan ja kukoistustaan. Albert sieti kärsivällisyydellä nämä valittelut, jotka melkein kaikki johtuivat liiasta arkatuntoisuudesta ja sellaisten ihmisten luontaisesta alakuloisuudesta, jotka ovat liian aikaisin ja valmistumattomina saaneet kestää kohtalon kovuutta ja nöyryytyksiä. Mutta kukaan työteliäs mies ei osaa kokonaan peittää ikävystymistä, jota hän kokee kodissaan, eikä epämieltymystään, kun hän saa kuunnella vaikeroimisia. Vain älyllinen elämä edelleenkin jaksoi heissä herättää yhteistä innostusta. Joku Talonpojan historian luku, jonkun suuren miehen elämäkerta aiheutti heille loppumattomia keskusteluja. Kuitenkaan ei hän Annan hyväksi peruuttanut ainoatakaan yhteiskunnallista järjestystä puolustavista aatteistaan, eikä tämä osannut enää vallata hänen mieltään puolelleen. Klassillisen taiteen puhtaat viivat, kokemuksen ratkaiseva mahti vetivät Albertia puoleensa, kun sensijaan Anna uhmamielisesti kallistui sekasortoisia muotoja ihailemaan ja häipyi todellisuudesta kaikkiin haavemaailmoihin. Kyllästyneinä toisiaan kolhimaan he toisinaan kutsuivat avukseen muinaisen rakkautensa ja heltyivät siitä, uskaltamatta toisilleen tunnustaa, että se oli turmeltunut. Ja liian usein Albert hajamielisenä antoi ajatustensa kulkea suuntaan, jonne toinen ei voinut häntä seurata, mutta jonka tämä hyvin tunsi. Annan hylkäämänä hän ei tahtonut olla tälle kiitollisuudenvelassa vapaudesta, jota hän niin usein oli kaivannut, ja Annan muistosta hän nyt takoi itselleen kahleensa.