L'Observatoirekatu ja pikku Cassinikatu, Montemartin lehtokuja Boulognen metsässä, tie joka Chantillyhin yhdistää Reine Blanchen lammikon, ne näkivät nyt hänen pyhiinvaelluksensa. Tässä sopivassa ympäristössä hän paremmin saattoi palauttaa mieleensä kullanvälkkyvät soikeat silmät, kärsivänilmeisen suun, samalla kertaa raukean ja kepeän käynnin. Kaikkialla puhkeavan kevään sijasta hän olisi toivonut syksyä, jonka ilmehikäs sulo oli heitä niin miellyttänyt. Täten tunteemme kuollessaan masentavat meitä, ja hän luuli rakkaudeksi hellyttävän tuntonsa siitä, että oli rakastanut.
Marie-Louisen kirje tuli liian aikaisin, keskelle hänen vaivaansa, voidakseen siirtää hänen huomionsa siitä pois. Milloinkaan ei hänen ajatuksensa ollut puolen tai kenties kokonaisen vuoden kuluessa ollut niin etäällä omaisistaan, ja nämä olivat huonosti valinneet hetkensä. Miksi häntä yksinäisyydessään häirittiin? Hän ei voinut kieltäytyä tätä kutsua noudattamasta, mutta hän teki sen vastahakoisesti. Hotellissa hän kysyi rva Derizeä. Hänet vietiin pieneen alikerroksen saliin, josta näkyi SaintGermain-des-Prés kirkko, sen terävä kellotorni ja sen vanhat harmaat kivet kukkivien hevoskastanjoiden jo tuuheiksi käyneiden oksien lomitse. Tämä oli rauhallinen soppi, syrjässä Pariisin melusta. Elisabet lähetti hänelle etujoukkona molemmat lapset. Kuinka hän olisi voinut ottaa heidät huonosti vastaan? Marie-Louise kertoi hänelle käynnin lääkärissä, ja Philippe kuvasi hänelle Eläintarhan kummia. Kun hänen vaimonsa vuorostaan ilmestyi, kasvot vähän pelästyneinä, oli hän kyllin julma tehdäkseen ilmeensä tylyksi.
»Hän tietää, että minut on hyljätty, ajatteli hän ärtyneenä. Hän tulee minua hakemaan. Hän riemuitsee voitostaan.»
Nyt tavatessaan miehensä Elisabet ei enää tuntenut lähtöhetken intoutumista ja toivoa. Hänellä oli se tunne mielen lamaantumisesta, minkä kaikki ne hyvin tietävät, jotka ollessaan täynnä asiaansa ja sen esittämisestä liikutettuina kohtaavatkin välinpitämättömyyttä tai vihamielisyyttä: heidän puheensa ei enää ole vakuuttava, heidän sanansa menettävät hehkunsa. Niin hyvin kun saattoi hän selitti heidän matkansa.
Vaikka Albert pysytteli kylmäkiskoisena ja tämä sekaantuminen hänen elämäänsä häntä vaivasi, niin koski hänen mieleensä kuitenkin enemmän kuin hän antoi näkyä Elisabetin piirteissä huomaamansa muutos ja hänen ruumiinsa laihtuminen. Hentoudessaan, notkeudessaan ja kalpeudessaan hän näytti voivan murtua ensimäisestä kohtalon iskusta. Tämä hauraus, joka häntä veti puoleensa ja herätti hänessä voittamatonta levottomuutta, harmitti häntä samalla. Hän ei ollut vielä kyllikseen häntä kiusannut, vaan yhdisti hänet jo omiin tulevaisuuden kuviinsa ja miehisessä itsekkyydessään halusi hänen pysyvän etäisenä ja uskollisena. Muutamien merkityksettömien sanojen jälkeen Albert ei voinut hillitä itseään kysymästä.
— Oletteko ollut sairas?
— Kyllä, pisti Marie-Louise väliin, tohtori on torunut häntä.
— En suinkaan, vastasi nuori rouva. Minä voin hyvin.
Hän lähetti lapset leikkimään huoneen perälle, mutta tyttö kääntyi usein heihin päin.
Katkeralla äänenpainolla Albert viittasi hänen ristiriitaiseen käytökseensä: