— Grenoblessa te viime kuussa kieltäydyitte ottamasta minua vastaan, ja nyt te tulette yllättämään minua täällä.
Ymmällään hän mutisi:
— Olosuhteet eivät enää ole samat.
— Mitkä olosuhteet?
Tämä uhma poisti Elisabetin arkuuden ja pelon. Hän ei enää epäröinyt lausua totuutta. Koska mies tahallaan vaikeni, eikö hänen tullut muistuttaa tälle vaimon-oikeuksiaan ja lasten olemassaolosta aiheutuvia velvoituksia? Hän aikoi avata miehelleen sydämensä, mutta tämä oli sen taas tylysti sulkenut. Miten hillitysti, miten kainosti hän osasikaan puolustaa ottamaansa askelta, ja miten onnellisesti välttämättömyys herätti hänessä ehdotuksen, jota hän ei ollut valmistanut, vaan jonka hän äkkiä keksi sanoessaan ensi sanansa!
— Olen tullut, koska te nyt olette vapaa. Sen vuoksi minusta on näyttänyt että meidän tulisi, Marie-Louisen ja Philippen tulevaisuuden tähden ja myöskin teidän tulevaisuutenne tähden tehdä ainakin näennäinen sovinto. Olen yhä edelleen teidän vaimonne. Minä olen muinoin ollut sitä hyvin huonosti. Olen ymmärtänyt sen nyt, liian myöhään. Mutta olen niin paljon kärsinyt. En soimaa teitä mistään. Joskus minä kenties voin unohtaa, me voimme unohtaa. En tiedä … Joka tapauksessa te voisitte täksi kesäksi ottaa haltuunne äitinne huoneuston boulevard des Adieux'illa. Saint-Martin ei ole kaukana Grenoblesta. Joskus kiipeäisitte sinne meitä katsomaan. Onko se mahdotonta?
Mitenkä hän osasi säilyttää arvokkaisuutensa tässä nöyryytyksessään, jota hän niin vähän ansaitsi ja jonka hänelle täytyi olla niin raskas kantaa! Albert ei ollut kokonaan voinut poistaa häntä muistostaan muuta kuin petoksensa ensi kuukausina, ja kun hän sittemmin oli nähnyt vaimonsa olosuhteissa, joissa mielemme on herkempi ottamaan vastaan kuvia, niin se hienostunut ja puhdistunut sulo, jonka hän hämmästyksekseen huomasi vaimossaan, liian usein vallitsi hänen mieltään Annan vieressä viipyessään. Mutta miehen sydän on niin monisokkeloinen: nyt vapaana ollessaan hän vimmastuneena torjui luotaan ratkaisun, jota hän ikeenalaisena oli ikävöinyt. Hänen romaanimaisen suhteensa aiheuttama ylpeys, ajatus että hän nyt toistamiseen saa alistua kuulemaan hellyyden opetuksia, sisäinen etääntyminen, joka meissä aina syntyy, kun saamme nähdä, mitenkä todellisuus vallitsee meitä ikäänkuin asioiden väistämätön ja loogillinen ketju, kaikki tämä sulki hänet itseensä ja teki kaiken ulkonaisen vaikutuksen häneen tehottomaksi.
— Asiat pidättävät minut Pariisissa, sanoi hän hetken vaiettuaan.
Heti kohtauksen alusta saakka Elisabet oli aavistanut että hänen yrityksensä oli tuomittu raukeamaan tyhjiin, ja kuitenkin tämä koski häneen kipeästi:
— Koko kesänkö? kysyi hän vielä, omaatuntoaan rauhoittaakseen.