— Valitettavasti luulen niin.
Hän käänsi päänsä lapsiin päin, jotka akkunasta katselivat läheisten kastanjoiden terttuja, ja heti hän poikkesi toiseen asiaan. Vanhoja syytöksiä, joita hän usein oli itsekseen märehtinyt, tuli hänen mieleensä:
— Miksi olette estänyt minua antamasta apuani heidän kasvatukseensa? En voinut tehdä heidän hyväkseen muuta kuin sen ja sen te olette minulta riistänyt.
Elisabet vastasi lempeästi:
— Olin ottanut sen tehtäväkseni. Te olitte hyljännyt meidät. Ovatko he huonosti kasvatetut?
— En ole hyljännyt teitä. Te lähditte pois, te, ja te veitte lapsemme pois. Luuletteko, etten rakastanut heitä yhtäpaljon kuin tekin? Se etten ole vaatinut heitä hoitooni, edes osaksi vuotta, se on tapahtunut teidän tähtenne, etten lisäisi teidän yksinäisyyttänne, ja äitini tähden, joka rukoili minua jättämään heidät teille. Ettekö siis sitä tiennyt? Ettekö ole sitä aavistanut? Kuinka olette voinut uskoa, etten minä välitä teistä? Hyljätessänne minun avustukseni olette antanut minulle oikeuteni takaisin. Nyt minä olen vapaa, nyt minä tahdon saada lapset luokseni, tahdon saada heistä osani.
Hän oli kiihoittunut aste asteelta; hänen sydämensä ja hänen aivojensa sekasorto saattoi hänet tasapainosta pois.
— Marie-Louise, Philippe, kutsui Elisabet kauhistuneena.
Molemmat pienokaiset riensivät äitinsä luo, ja jo kaukaa Marie-Louise oli huutanut:
— Paha isä!