Nuori rouva puristi heidät molemmat yhtälailla rintaansa vastaan:
— Kaksi vuotta ovat he nyt olleet kokonaan minun, yksinomaan minun. Te ette uskalla ottaa heitä minulta. Minä en jaa heitä toisen kanssa.
Albert pysähytti äkkiä sanatulvansa, kuin hevonen jonka laukka äkkiä katkeaa.
— Olen tehnyt teille vääryyttä, Elisabet.
Ensi kertaa hän lausui tämän nimen. Pelostaan huolimatta Elisabet siitä värähti. Albert vaipui nojatuoliin pöydän ääressä, mihin hän nojasi. Hänen suuttumuksensa oli haihtunut.
— Marie-Louise on oikeassa. Kukaan ei ole enemmän kuin minä halunnut antaa onnea, ja kaikkialla minä levitän kärsimystä. Kohtalo niin tahtoo. Ainakaan en minä ole onnellinen. Mitä tekisin? Kuinka sen tietäisin? Elisabet, teidän olisi parempi karttaa minua, unohtaa minut, alkaa uudestaan elämänne.
Elisabet työnsi lapsia häntä kohti, mutta nämä tottelivat huonosti. Tämä heikkouden tunnustus oli järkyttävä, kun se tuli miehen suusta, joka niin oli ylistellyt tahdon, kestävyyden, tarmon merkitystä yleisessä ja yksityisessä elämässä. Elisabet tunsi sen, ja häntä halutti ojentaa hänelle käsivartensa, mutta salainen vaisto neuvoi häntä olemaan heltymättä vielä.
— Oi, kuiskasi hän koruttomasti, minä en kuulu niihin, jotka alkavat elämänsä uudestaan.
Ja kuitenkin hän oli alkanut sen uudestaan — tosin kulkeakseen suoraan eteenpäin entistä uraa. Albert ponnisti tahtoaan antaakseen hänelle siitä tunnustuksen:
— Niin, te olette yksinänne auttanut äitiäni, ja yksin te kasvatatte lapsemme. Ja minä, minä en voi mitään teidän hyväksenne, en mitään muuta kuin valittaa kohtaloanne.