Tämä sana suurensi kuilua heidän välillään:
— En ole tullut hakemaan teidän sääliänne. Teidän äitinne tahtoi kerran tehdä tämän matkan. Senvuoksi minä olen sen tehnyt.
Heidän hyvästinsä oli surkuteltava. Kaksi kertaa Albert otti lapset syliinsä, sitten hän tahtoi ojentaa kätensä Elisabetille, joka antoi omiensa riippua alallaan.
— Joskus myöhemmin … sanoi Albert. Joskus … Mutta se tulee olemaan liian myöhään. Teidän kärsivällisyydellänne on rajansa.
Elisabet ajatteli: »Rakkaudella ei niitä ole», eikä vastannut mitään, koska Albert epäili häntä ja koska tämän sydän oli toisaalla. Albertin viimeinen sana oli näkemiin, joka pääsi pujahtamaan hänen huuliltaan ja jonka Elisabet huomasi. Kuinka kauan häntä täten pakoitettaisiinkaan yhä suurempaan itsekieltämykseen, ja yhä vaan pidettäisiin epätoivon äärellä, aseman helpponematta?
Albert oli tullut aamulla, ja illalla he lähtivät. Iltapäivällä Elisabetille tuotiin kotiin useampia lähetyksiä, jotka sisälsivät kaikenmoisia erinomaisia Marie-Louiselle ja Philippelle tarkoitettuja leikkikaluja, ynnä vielä huolellisesti valittuja kuvakirjoja, jotka antaisivat heille käsitystä historiasta ja taiteesta. Albert ei ollut koskaan unohtanut lähettää lahjoja Grenobleen uudenvuodenpäiväksi, mutta tällä kertaa hän oli rosvonnut kaupat ja ryhtynyt matkan päästä houkuttelemaan lapsia puolelleen.
— Tämä ei ole pikku joulu, selitti pojanvekara sisarelleen, tämä on iso joulu.
Ja tyttönen myönsi, että isä oli hieno. Itseään varten Elisabet löysi eräästä rasiasta sormuksen, jonka kannassa oli musta jalokivi.
— Onko se kihlasormus, kysyi Marie-Louise, joka usein puhui naimisista nukeilleen.
Mutta Elisabet ei vastannut.