— Rouva, sanoi hän, kuin pakoittaisi hänet ihailu tähän tunnustukseen, te ette koskaan ole ollut näin kaunis.
Tämä viaton kohteliaisuus, joka toisen suusta tulleena olisi ollut hänelle vastenmielinen, saattoi Elisabetin punastumaan. Totta oli, että hänen puhdasihoiset kasvonsa säteilivät, valo hyväili hänen vaaleita hiuksiaan ja tumman puvun vastakohta oli kasvojen ja hiusten loistolle edullinen. Tummat silmät näyttivät tulleen niin suuriksi, ottavan niin suuren alan kasvoista, kun posket olivat tulleet vähemmän täyteläisiksi. Ne yksin riittivät muuttamaan piirteiden ilmeen, antamaan niille hehkuvampaa ja korkeampaa elämää.
— Te olette lapsi, kuiskasi hän hymyillen.
— En enää, huokasi nuori tyttö kostuvin katsein.
Hänhän oli muuttunut eikä sitä ollut vaikea huomata. Edellisten vuosien keimailut olivat saattaneet hänet hakemaan toista tunnetta. Hän oli tavoitellut Philippe Lagier'ta ollen nuori varaton tyttö, joka oli päättänyt järjestää elämänsä avioliittonsa kautta ja tehdä hyvän naimiskaupan. Lagier'lla ei enää ollut oma nuoruutensa tallella, ja tälle hän tarjosi omansa. Vähitellen hän oli käsittänyt sen mikä tässä miehessä oli erikoista, kuinka hänen epäilyynsä sisältyi jokapäiväisyyden ylenkatsetta ja älyllistä viehätystä. Näin oli hän joutunut kulkemaan odottamattoman uran, ja vaikka hän kohtasi ylenkatsetta, niin hänen avartunut sydämensä aukeni rakkaudelle. Hänen äitinsä, joka oli vanhaa alkuperää, mutta jonka apulähteet tiedettiin varsin keskinkertaisiksi, huomasi surumielin tämän suunnitelman raukeavan tyhjään, josta hän oli toivonut itselleen vanhuuden turvaa. Jonkun verran epäröiden Elisabet kyseli itseltään, voisiko hänen välittelyllään olla mitään vaikutusta.
— Tulkaa minua katsomaan, sanoi hän nti Rivièrelle.
Ja tämä kiitti häntä, anoen hänen apuansa vilpittömin, luottavaisin katsein.
Aivankuin osoittaakseen hänelle hänen merkityksensä lähestyi nuoren tytön poistuttua rva Derizeä Philippe Lagier:
— Tahdotteko, rouva, antaa minulle neuvon?
— Nyt hetikö?