— Miksi sitten tekisitte niin? kysyi Elisabet.
Ja kun Philippe ei vastannut, vaan tuijotti häneen omituisesti hymyillen, toisti hän:
— Miksi tekisitte niin? Berthe Rivière on rakkautenne arvoinen, sen vakuutan teille. Tunne josta te puhutte ja jonka voimaa hän ei alussa aavistanut, on hänet vähitellen muovaillut. Hän on selvästi nähnyt itseensä. Kahdessa vuodessa hän on muuttunut. Hän on nyt yhtä hillitty ja vakava kuin sievä. Toivon hänestä teille vaimoa.
Hän lämpeni ylistelyssään. Philippe katseli häneen, kuin punnitseisi hän sanojaan, ja äkkiä hän lausahti:
— Niin, mutta minun sydämeni ei ole vapaa. Elisabet punastui, sillaikaa kuin toinen, silmät maahan luotuina, jatkoi:
— Vaikka tosin toivoton intohimo, joka on sen vallannut, on puhdistunut, muuttunut palvonnaksi, uskonnoksi.
Elisabet yritti keskeyttää hänet.
— Antakaa minun lopettaa, rouva. En koskaan enää tule näistä asioista puhumaan. Eikä ole kysymys vain minusta. Olen jonkun aikaa usein kysynyt itseltäni, eikö toinen enemmän inhimillinen tunne voisi olla olemassa tämän rinnalla ja riittäisi täyttämään vaihtamaani onnen ja uskollisuuden lupausta. Teidän uskonne ei estä teitä rakastamasta. Mutta olisiko se aivan vilpitöntä?
Nähdessään Elisabetin tässä rauhallisessa ympäristössä, Philippe oli vastoin tahtoaan hieman muuttanut aikeensa toteuttamistapaa. Elisabet tahtoi nousta ja jättää hänelle hyvästit, jotta hän ymmärtäisi, että ensimäinen uskottomuus oli jo tuo epäsuora tunnustus, joka hänen oli täytynyt kuulla. Mutta hän muisti, että Philippe ensimäisenä oli oikaissut hänen elämänkäsitystään ja antoi hänelle toistamiseen anteeksi, ja jäi paikoilleen. Mutta hän pani vastaukseensa arvokkuuden, jonka täytyi pitää Philippen matkan päässä, samalla kun se tälle näytti tien, jota hänen oli kuljettava:
— Teidän asianne on tuntea itsenne. Tämä … ystävyys ei enää saa vallita teitä. Te unohdatte sen, kun ette enää näe häntä, joka sen herätti.