— En enää näe …
— Niin. Hän lähtee pois. Menkää naimisiin tämän nuoren tytön kanssa, joka kuten juuri sanoitte, ei ole teille yhdentekevä, jota te tulette rakastamaan, jota te kenties jo rakastatte. Mutta naikaa hänet ilman taka-ajatuksia.
— En voi sitä.
— Ilman taka-ajatuksia. Hän on niin nuori. Katsokaa häntä eikä menneisyyttä. Eläkää lähellä häntä ja muovailkaa hänen henkeään kärsivällisyydellä. Olkoon elämänne selkeän suora, ilman mitään sivuhyppäyksiä. Siinä on onnen salaisuus.
Philippe kumartui ja tahtoi suudella hänen kättään. Lempeästi hän veti sen pois. Ei edes tätä nöyrää hyväilyä nainen sallinut hänelle. Pitkä hiljaisuus, joka seurasi, verhosi heidät kuin iltahämärä ruohoiset rinteet ympärillä, ja kumpikin sen kuluessa vaipui omiin mietteisiinsä. Ilma oli tyyni, luonto liikkumaton. Puusta putosi hedelmä kolahtaen maahan ja se sai heidät hätkähtämään kuin ajan muistutus. Elisabet mietti kaikkia näitä vuosia, joina hän oli jäänyt vaille onneaan, kun hän ennen ei ollut tiennyt jokapäiväisen ponnistuksen merkitystä, ja ajatteli, mikä taika ja loihtu voisi poistaa hänen elämästään nämä viimeiset vuodet ja palauttaisi hänelle kuultavat päivät, nykyisten sekasortoisten ja pilvisten sijaan. Philippe taas toisti itsekseen toisen lausumaa kahta sanaa:
— »Hän lähtee …»
Hän tulisi lähtemään Pariisiin Albertin kanssa. Sovinto, jota hän eilispäivän jälkeen ei juuri voinut epäillä, vaikka oli sitä kauan epäillyt, oli siis lopullinen. Viedäkseen mukanaan täsmällisemmän ja myös armottomamman kuvan, hän tutkisteli nuorta naista, joka istui majansa edustalla, puiston lehvien ympäröimänä, ja jota kaikki maaseudun rauha hyväili. Huolimatta lievästä kalpeudestaan ja laihuudestaan, joka pian häviäisi, suuressa päähineessään, nuorekkaine kasvoineen, sylissään kukkia, joita Marie-Louise oli tuonut, hän tänä syysiltana viritti saman odotuksen tunnelman, jonka aiheuttaa keväällä kukkiva maa. Philippe vastakohtaisuuden vuoksi vertasi häntä toiseen naiseen, jonka hän oli nähnyt keskellä kevään kukkeutta kaiken syksyn masennuksen painamana. Se oli Anna de Sézery, Luxembourgin puiston parvekkeella, viime huhtikuun lopulla. Philippe oli saattanut häntä Observratoire-kadulta Clunyhin Albertin poissaollessa, ja tätä kohtausta, jonka hän kärsivällisyydellä ja taidolla oli saanut aikaan, hän oli merkillisesti käyttänyt hyväkseen. Kulkiessaan pitkin boulevardia hän puusta puuhun lykkäsi tuonnemmaksi tunnustustaan. Kun he puistossa noudattivat kiviaitausta, josta näkyy yli suuren lammikon ja palatsin, hän äkkiä pysähtyi.
— Minulla on puhuttavaa teille, neiti. Epäröimättä kuvitteli nainen jotain vakavaa, vieläkin vakavampaa kuin kaikki mitä toinen saattoi sanoa, ja hänen kysymyksensä oli siitä todistuksena:
— Yhteinen ystävämmekö on antanut sen teille tehtäväksi?
— Ei, ei.