Hän rauhoittui hieman:
— Siinä tapauksessa kuuntelen.
Philippe aloitti kuulustelemalla:
— Te ette ole onnellinen. Albert ei ole onnellinen.
Anna yritti hymyillä:
— Näkyykö se päältäkin päin?
— Kyllä.
— No niin, me pidämme omaa onnettomuuttamme muiden onnea parempana.
— Oletteko varma siitä?
Rakkaudella, jonka hän nyt matkan päästä paremmin tajusi ja jonka vain hänen melkein salaperäinen intohimonsa Elisabetia kohtaan saattoi selittää, Philippe kuvasi Annalle viimeisen keskustelunsa Albertin äidin kanssa ja tämän liikuttavaa suunnitelmaa lähteä vaatimaan poikaansa rakastajattarelta, jonka oli ajan mennen täytynyt tulla vakuutetuksi rakkautensa voimattomuudesta. Puhuessaan hän saattoi huomata, mitenkä toisen kasvot synkkenivät, mitenkä hänen kullanhohtavat silmänsä kadottivat hehkunsa. Mutta Anna ei pannut vastaan: