— Niin.
— Tyttö parka!
— Miksi niin?
— Koska hän kerran rakastaa teitä.
Albert ei huomannut, että tämä lause loukkasi toista. Elisabet keskeytti hänet moittivasti:
— Albert!
— Hänpä on tunnustanut minulle, että hän on palvonut teitä. Hän on ensimäisenä ymmärtänyt teidät, hän on aavistanut sen sisäisen voiman, jota minä en osannut herättää eloon. Minä olen mustasukkainen hänelle, hirvittävän mustasukkainen, en siksi, että epäilisin teidän ainoallakaan sanalla rohkaisseen häntä, — en ole epäillyt tätä hetkeäkään ollessanne yksin ja hyljättynä — vaan koska minä en salli että joku toinen voisi teitä nyt paremmin ymmärtää ja enemmän rakastaa kuin minä.
— Albert! kuiskasi Elisabet sekasortoisin mielin.
— Minun pitäisi langeta polvilleni teidän eteenne, ja toisinaan minua haluttaa pusertaa teidät rintaani vastaan ja tukehduttaa nuo vuodet, jotka ovat särkeneet meidän rakkautemme.
Väristen, yhä järkytyksensä vallassa, Elisabet toisti: