— Albert!
Väärin tulkiten tämän eleen Albert epätoivoisesti kohotti käsivartensa:
— Oh! minä herätän teissä vaan pelkoa. Minä näen sen teidän silmistänne. Mutta minä en rohkene koskea edes teidän sormenpäihinne. Siitä saakka kuin olen täällä, silloinkin kun me olemme vierekkäin, on välillämme kuilu, jonka yli emme pääse. Elisabet! Elisabet! Olen hyvin onneton.
Voitettuna tahtoi Elisabet käydä hänen luokseen, ja nurmikolle putosi kirje, jonka hän oli unohtanut. Koneellisesti kumartui Albert sitä ottamaan, sen hänelle antaakseen. Hämmentyneenä Elisabet otti sen hänen kädestään. Albert ei ollut edes silmännyt käsialaa, mutta Elisabetin hehku oli jäähtynyt.
— Hyvästi! sanoi Albert jyrkästi, nähdessään Elisabetin pysähtyvän, ja hän poistui kiiruusti puutarhasta, heittäytyäkseen tielle.
— Albert! huusi Elisabet, rientäen hänen jälkeensä.
Laskeutuva ilta kätki hänet. Nimi, jota he eivät olleet edes lausuneet, riitti eroittamaan heidät. Menneisyyttä ei hävitä ajan eikä paikan etäisyys. Anna de Sézery oli yhä läsnä, heidän välillään.
VI
PREMOLIN LUOSTARI
Kahdeksan päivää Elisabet odotti Albertin uutta käyntiä tämän omituisen mustasukkaisuuskohtauksen jälkeen. Joka aamu siihen aikaan, jolloin hän tavallisesti saapui, Elisabet vei lapset tielle aina polulle saakka, joka kiertää Saint-Ferriolin linnan ympäri, laskeutuakseen sieltä mutkitellen ketoja myöten Uriageen.