— Tuomarit eivät kernaasti kiellä isältä oikeutta huolehtia lapsistaan.
— Itse hän on sen itseltään kieltänyt. Vaatiko hän heidät itselleen, kun tyttäreni lähti talosta? Ja hänhän selittää olevansa valmis luopumaan heistä ainiaaksi — ainiaaksi! — jos tuon naisen tahrattu maine pelastetaan! Eikö se ole kauheata?
— Te väärennätte, hyvä rouva, Albertin tunteita. On velvoituksia, joista ritarillinen mies ei voi vapautua menettämättä arvoansa.
— Hänellä ei ole velvoituksia muuta kuin kotiansa kohtaan.
Kääntyen rva Derizen puoleen, Philippe tulkitsi hänelle lyhyen kohdan
Albertin toisesta kirjeestä:
— Entäpä jos se on hellyyden muisto, harras kunnioitus, joka tekee hänelle vastenmieliseksi ruveta riistämään lapsia pois heidän äidiltään? Entä jos hän siten osoittaa jatkuvaa arvonantoaan ja luottamustaan? … Mitä tulee vuotuiseen määrärahaan, jonka hän aikoo heille varata, pyytää hän teitä itseänne määräämään sen suuruuden.
Tämä lauseen loppu, joka helpotti taloudellista järjestelyä, mihin nuoren naisen ajatus ei ollut vielä ollenkaan suuntautunut, aiheutti hänessä närkästystä.
— Ei ole kysymys siitä, sanoi hän hyvin päättäväisesti.
Vähän hämmästyneenä tästä epäitsekkyydestä, joka hänestä näytti edellisistä vastauksista poikkeavalta, Philippe turvautui toiseen perusteeseen:
— Mitä etua teillä siitä on, jos aiheutatte häväistysjutun oikeuden edessä? Mitä hyötyä se teille tuottaa? Eikö teille riitä se, että ero langetetaan teidän eduksenne ja te itse saatte päättää sen seurauksista! Harkitkaa, jos haluatte, muutamia päiviä, rouva, ennenkuin teette päätöksen, joka voi olla seurauksiltaan niin tärkeä.