Elisabet silmäsi äitiinsä kuin neuvoa pyytääkseen. Hänen sileälle otsalleen oli uurtautunut pieni kohtisuora ryppy kulmakarvojen välille. Hänen kasvonsa, koko hänen ruumiinsa jännittyi tavattomaan, poikkeukselliseen tahdonponnistukseen, joka ei ollut missään yhteydessä hänen ilmeensä sievän lapsellisuuden ja hänen eleittensä tavallisen välinpitämättömyyden kanssa. Hän ei odottanut rva Molay-Norrois'n mielipiteen ilmaisua.
— Olen harkinnut valmiiksi, lausui hän. Hylkään ehdotuksen. En tahdo valehdella. Sanon koko totuuden; sen pahempi niille, joihin se osuu.
— Oikein! hyväksyi hänen äitinsä, samalla tuntien pienen omantunnonvaivan, koska hän jätti noudattamatta hra Molay-Norrois'n neuvoa, jonka tämä varoittaen oli antanut naisille tyttärensä paluusta saakka, nim. välttää ikävän huomion herättämistä. Mutta vanha rouva oli noita kunniallisia intomielisiä ja suoraluonteisia naisia, joita heidän vilkas tunne-elämänsä johtaa.
Philippe Lagier oli valmistautunut tähän vastaukseen. Nuoren naisen päättäväinen ja reipas käytös ei ollut hänelle vastenmielinen ja näytti hänestä olevan huomionarvoinen uutuus tässä ihmisessä. Hän ei hyljännyt sovittelua kostonhalusta ja katkeruudesta, vaan koska hänestä avioliiton särkymisen seuraukset olivat vähemmän merkitseviä kuin särkyminen itse. Totuushan antoi varsin varman toimintaohjeen, mutta miten vaikea sitä oli seurata ja vielä vaikeampi toisen omaksua? Elisabet, joka oli yksinkertainen ja harkitsi vähän, piti selvimpänä omaksua sen: ja ainakin hän valitsi sen omasta alotteestaan, olematta toisen vaikutuksen alaisena.
— Muuten, lisäsi rva Molay, hra Salvage on meille luvannut, että ero julistetaan pian, ilman anomuskirjan esittämistä.
— Se riippuu todistuskappaleesta, väitti asianajaja, joka on hallussanne ja jota minä en tunne.
— Todistuskappaleesta?
— Niin, kirjeestä, johon on viitattu. Elisabet punastui kuin pahanteossa yllätettynä ja katsoi velvollisuudekseen antaa siitä selityksen:
— Se oli kirje, joka tuli pikasanoman kuoressa. Albertin poissaollessa avasin hänen pyynnöstään sähkö- ja pikasanomat ilmoittaakseni hänelle niiden sisällön. Kirjeitä en avannut koskaan. Hän oli pyytänyt minua tekemään tämän palveluksen avioliittomme ensi aikoina. Totta puhuen olin jo kauan sitten lakannut sitä hänelle tekemästä. Sinä päivänä hän kärsimättömästi odotti oikaisuvedoksia, joita ei kuulunut. Hän oli mennyt ulos. Minun tuli telefonoida hänelle kun ne saapuivat. Olin ajatellut, että hän sai niistä ilmoituksen. Se on sattuma. Täten sain tietää …
Hänelle näytti olevan tärkeätä osoittaa ettei hän pitänyt silmällä puolisonsa kirjevaihtoa ja että kaikki vakoilu olisi ollut hänelle arvotonta. Vielä enemmän kuin hänen sanansa ilmaisivat hänen kasvonsa vastalausetta jo sellaista ajatustakin kohtaan. Ja tämä mielen suoruus antoi hänen nuoruudelleen enemmän välitöntä viehätystä.