— Tahdotteko näyttää minulle tuon kirjeen? kysyi Philippe, joka joko uteliaisuudesta tai myötätunnosta meni vähän pitkälle tehtävänsä täyttämisessä.
— Mutta … miksi?
— Saan lukea sen ennemmin tai myöhemmin. Jos annatte minun tutustua siihen, tulen minä yksin saamaan siitä tietoa ennen jutun alkuunpanoa. Muussa tapauksessa se joutuu kiertelemään asianajajain toimistoissa. Olen tullut tänne sovittelijana enkä asianajajana. Muistelen meidän hyviä suhteitamme. Ja jos olosuhteet ehdottomasti tuomitsevat Albertin, pyydän häntä valitsemaan toisen puolustajan.
— Ei, sanoi Elisabet lämminneenä, te olette hänen ystävänsä, on oikein että puolustatte häntä. Te olette jo sen alkanut. Olin juuri lähettämäisilläni pois tuon kirjeen teidän saapuessanne; asianajaja on jo kaksi kertaa pyytänyt minulta sitä. Minulla ei nyt enää ole salaisuuksia, elämäni on joutunut julkisuuden käsiin, kaikki on minulle yhdentekevää. Menen hakemaan sen teille.
Hän ei huomannut, että hän antoi julkisuuden käsiin toisen ihmisen elämän.
Hänen poissaollessaan rva Molay-Norrois tunnusti Philippelle, että hän kiiruhti viemään Uriageen nuoren naisen, jota pelkkä oikeudenkäynnin ajatus väsytti, ja pikkulapset, joiden tarvitsi päästä maalle. Philippe kyseli näitä, ja heti rouvan vihamieliset kasvot silisivät, ja niiden hyväntahtoisesta hymystä näkyi isoäiti, joka paljon seurustellessaan lasten kanssa saa takaisin luottavaa välittömyyttä.
— Kas tässä, lukekaa nopeaan, sanoi Elisabet palatessaan, ojentaen hänelle kirjekuoren, jota hänen sormensa tuskin pitelivät, ikäänkuin ne olisivat peläten koskettaneet palavaa kekälettä.
— Hra Lagier on kysellyt lapsia, selitti hänen äitinsä nopeasti. Missä he ovat?
— Huoneessani. Menkäämme niitä hakemaan, äiti. Philippe ymmärsi, etteivät he tahtoneet olla läsnä kun hän luki kirjettä, ja hänkin mieluummin oli kahden kesken entisen ihailtunsa kanssa.
Anna de Sézery, Elisabet Molay-Norrois, nämä hänen nuoruutensa helmet eivät lakanneet hänen mieltään liikuttamasta Albert Derizen elämän läpi. Mitä oli tullut Saint-Ismier'n nuoresta valtiattaresta, joka niin saattoi hämmästyttää ihmisen mielialojensa puuskilla? Niinkuin hän jo tämä aamuna oli tullut, hän nytkin saapui muistin kutsumana, soikeine kullanvälkkyvine silmineen, alaspäin taipuvine suupielineen, kasvoillaan tuo kaksinkertainen odotuksen ja välinpitämättömyyden ilme. Mutta yli näiden kasvojen oli ajan täytynyt käydä. Hän katseli käsialaa ja tunsi sen, vaikka se oli tullut pystymmäksi ja voimakkaammaksi, sen äkillisistä käänteistä, sen puolinaisista kirjaimista. Ja hän luki pysähtymättä nämä kahdeksan postipaperin sivua, jotka kahisivat hänen sormissaan kuin kellastuneet lehdet, jotka taittuvat askelten alla: