Pariisissa, tänään perjantaina.
»Vasta eilenkö te minut jätitte, ystäväni, rakkaani? Minusta tuntuu, että siitä on kauan jo, ja kuten näette, tulen minä ensin teidän luoksenne. Minä niin pelkään nyt jokaista hetkeä, joka palaamatta menee; vuosieni lisänä ne pian riistävät minulta nuoruuteni. Kun olin pikku tyttö, joka ylpeili ihailijaparvesta ympärillään, ja kun te tulitte Saint-Ismier'hen, yritin joskus vähän keikailla teille miellyttääkseni teitä. Se ei ole luonteeni mukaista, ja minä osaan sitä niin huonosti, etten onnistunut. Ette varmaankaan silloin aavistanut hellyyttäni? Se on kymmenen vuotta vanhempi kuin teidän. Kaukaa se on saattanut teitä, kun ette siitä mitään tienneet. Ah jospa rakkaus riittäisi hävittämään ajan? Mutta eikö se että saa rakkautta, riitä valaisemaan pimeitä päiviä? Senjälkeen kuin olen sanonut hyvästit vanhalle talolleni Sézeryssä, joka myötiin, maalleni, puilleni, en juuri ole tiennyt muista kuin tällaisista. Kun laiva kuletti minua Englantiin, kumarruin sillalta katsomaan vettä ja unelmani kiisivät pois kuin vesi. Minusta tuntui että heitin sydämeni sinne syvyyteen. Kuinka paljon ylpeyttä on vaadittu jaksaakseni viettää tuota halpaa elämää. Ja mitä ponnistuksia — pelkään nyt, että ne ovat kuluttaneet minua ja saattavat kääntää teidät minusta pois — voidakseni saavuttaa sen työteliään elämäntason, joka on sallinut minun kohdata teidät. Kuinka mieluisia on minulle palauttaa muistiin tämä kohtaus. Siitä on vuosi. Te olitte saapunut Lontooseen, ottaaksenne osaa tuohon historiantutkijain kokoukseen. Muistatteko käyntimme Towerissa. Näen vieläkin mielessäni paikan, jossa kuningattaret Anna Boleyn ja Catherina Howard mestattiin. Te palautitte elämään nämä onnettomat vainajat, ja minäkin nousin haudastani: voin sen kernaasti nyt tunnustaa teille. Kellään toisella ihmisellä ei ole sellaista kykyä elävöittää menneisyys, kivet ja sydämetkin, jotka eivät kylliksi elä.
Kuitenkaan en yrittänyt uudestaan tavata teitä, kun kuukautta myöhemmin asetuin Pariisiin, saadessani tätini da Liévillen jättämän pienen perinnön, joka on tehnyt minut riippumattomaksi. Pelkäsin liiaksi teidän välinpitämättömyyttäni ja omaa muistoani. Sitten kesä eroitti meidät, ja minä tahdoin vapautua tunteesta, joka valtasi olentoni enemmän kuin ennen. Mutta syksyllä te palasitte. Se on niin levoton ja ohikiitävä aika, että joka päivä on raskas merkityksestään. Sielu on silloin täynnä ahdistusta, täynnä alistumista ja toivoa. Tuntee kulkevansa kohti kuolemaa ja toivovansa uudestisyntymistä. Minä puolestani en koskaan ole voinut olla iloinen syksyllä, varsinkaan nyt kun alituisesti huomaan, miten hauras ja epävakainen on haihtuva nuoruus.
»Kuinka olisin torjunut teidät, kun tarjouduitte näyttämään minulle tuntemattoman Pariisin, historiallisen Pariisin, jossa haamut vielä asuvat? Pikkutyttönä Sézeryssä rakastin esi-isäin kuvia, ja kun minua huvitti pelätä hiukan, kuvittelin heidän yöllä kummittelevan. Oi meidän viehättäviä kävelyjämme päivänpaahtamilla rantakäytävillä, tai syrjäkatuja myöten, jotka te tunsitte ja joilla kutsuitte eloon suuria varjoja! Entä Saint-Germain, Malmaison, ja tuo Chantilly, jossa kävimme myöhään syksyllä, kun metsä on lehdetön ja kun voi nähdä niin kauas sen sisään, sen sydämeen saakka. Jokainen meidän retkemme liitti meidät lujemmin toisiimme. Epäilemättä ne ravitsivat meidän tutkijavaistojamme, meidän älyllisiä pyyteitämme. Usein — muistatteko sitä? — käsittelimme toinen toisensa jälkeen noita merkillisiä olettamuksia, jotka tyydyttävät meidän ijäisyystarvettamme. Mutta rakkautta me molemmat janosimme! Minä, minä vapisen edelleen. Te vakuutitte minulle eilen illalla, että teidän elämänne ei enää voi olla vailla minun elämääni. Ja minun on teidän niin kauan kuin tahdotte. Lempeästi se virratkoon omaanne, sitä koskaan vahingoittamatta. Antakaa sen palvella teitä, sitä anastamatta. Jospa tietäisitte! Minulla ei enää ole luottamusta: se ei koskaan ole ollut erikoisen eloisa minussa, ja nämä viimeiset kymmenen vuotta ovat sen hävittäneet. En enää usko onneen, jonka voin tarjota, ja uhraisin elämäni teidän puolestanne. Kohdelkaa lempeydellä heikkouttani, rakkauttani: tunnen itseni niin vanhaksi, ja niin uudeksi yht'aikaa, ja minä rakastan teitä.
Anna».
Käytännön mies on aina vähän epäilevällä kannalla rakkauskirjeiden tunteenpurkauksiin nähden. Tosiseikoista, jotka liittyvät melkein jokaiseen asiakirjakääröön, hän tietää, mikä kaunistelunhalu tai lyhytnäköisyys ne on sepittänyt. Mutta Philippe oli kylliksi ennen muinoin seurustellut Sézeryn linnassa tunteakseen nuoren tytön vilpittömyyden tästä intohimoisesta hehkusta ja tästä ennakolta valmiista alistumisesta. Hän aavisti hänessä vain lisääntynyttä alakuloisuutta ja ikäänkuin salaista ikävöintiä. Silmät varmaankin olivat vähemmän kullanvälkkyvät, suu enemmän uurtunut, koko ruumis laihempi. Yleensä hän varmaankin osaksi oli menettänyt ruumiillisen viehätyksensä, mikä seikka selitti hänen voittamattoman tulevaisuuden-pelkonsa, ja Lagier oli kylliksi julma nauttiakseen kaikista näistä kuvista, jotka tekivät hänet vähemmän tavoiteltavaksi.
Rva Derize palasi ensimäisenä molempine lapsineen. Hänen tietämättään tehty vertailu oli hänelle -eduksi. Viehättävässä seurassaan ja nuoruutensa koko loistossa Philippe arvosti hänet tavattoman puoleensa-vetäväksi.
— Te olette lukenut sen? kysyi hän, kun Philippe oli syleillyt
Marie-Louisea ja pikku Philippeä, kummipoikaansa.
— Kyllä, rouva, mutta tästä kirjeestä päättäen hän ei ollut Albertin rakastajatar.
Tällainen tulkinta saattoi rva Derizen ymmälleen: