— Niinkö! mitenkä hän on puolustautunut?
— Hän ei ole puolustautunut ollenkaan: hän syytti minua.
— Teitä?
— Niin, hän rohkeni sen tehdä. Hän valitti tiesi mitä kärsimiänsä kuviteltuja onnettomuuksia, joita hän turhaan yritti luetella. Ja kun häneltä kysyin: — Mitä teiltä sitten puuttuu? — vastasi hän: — Teiltä ei mitään, mutta minulta kaikki. — Sehän on järjetöntä puhetta. Ja kun minä uhkasin lähteä pois lapsineni, ei hän edes yrittänytkään pidättää minua. Ymmärrättekö nyt, että kaikki on välillämme lopussa? Nyt hän elää yhdessä tuon naisen kanssa, jota te pyydätte minua säästämään. Hän on melkein vanha, melkein ruma; pitäköön hänet. Minä en enää tahdo kuulla mistään puhuttavan. Kaikki on lopussa, ainiaaksi, niin ainiaaksi. Minun täytyy päästä rauhaan.
Hän vuodatti muutamia vilpittömiä kyyneleitä, kylliksi, jotta ne puhuivat hänen puolestaan, mutta ei niin paljon, että ne olisivat tahranneet hänen ihoaan. Mutta tämä kohtuullinen määrä ei ollut laskettu. Hänen itserakkautensa kärsi yhtä paljon kuin hänen rakkautensa. Philippe aavisti sen ja katseli suuremmalla mielenkiinnolla sileätä ja arvoituksellista pikku otsaa, jota hyvin suittu tukka varjosti, kauniita kyyneltyneitä silmiä ja koko hänen uhkuvaa nuoruuttaan, jota suru ei voinut rumentaa. Se antoi hänen lohdutteluilleen enemmän vakuutuksen pontta, ja hyvästellessään rva Derizeä ja rva Molay-Norroista, joka viivyttelemättä palasi tyttärensä luo kuin uskollinen vahtiväki, hänellä ei ollut mitään syytä onnitella itseään siitä vähän sekavasta tavasta, millä hän oli tehtävänsä täyttänyt. Hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin odottaa ystävänsä saapumista, ilmoittaakseen hänelle yrityksen rauenneen tyhjään. Anna de Sézery oli joutuva julkisen häväistyksen esineeksi. Elisabet Derize oli oikeudessa saava eron, joka jo nyt oli lopullinen.
Poistuessaan hän Isèren rantakäytävällä sivuutti pikku apulaisen Malaunayn tätä huomaamatta. Mutta tämä joka tunsi talon ja mielellään kuljeskeli sen seutuvilla, onnitteli tämän kohtauksen johdosta teräväjärkisyyttään: voitonvarmana hän nyökkäsi päätään, veti keuhkoihinsa tähän aikaan jo vilvastuvaa illan ilmaa ja sanoi itsekseen:
— Se on selvä: hän pettää suojattinsa. Oliko viisasta panna vetoa asiamiehen voiton puolesta?
IV.
VASTAAJA
Albert Derizen äiti piteli jonkun aikaa kädessään avattua sähkösanomaa, jossa hänen poikansa ilmoitti saapuvansa iltajunalla. Hän oli hämmästynyt ja tyytyväinen. Sitten hänen ensi huolensa oli mennä keittiöön, sillä hän kernaasti säästi kaiken lisävaivan palvelijattareltaan, joka oli melkein yhtä vanha kuin hänkin ja joka paikkaansa koskaan vaihtamatta oli palvellut häntä neljäkymmentä vuotta.