— Fauchette [Fauchette = pikku Fanny], syömme päivällisen vasta puoli kahdeksan.
Vanhus, jolle tämä siro ja ylen nuorekas nimi kuului, käänsi emäntäänsä päin pahasti sierettyneet kasvonsa, joita ällistys venytti:
— Puoli kahdeksanko, rouva!
Hänen luostarimaisen säännöllisessä päiväjärjestyksessään tällainen viivästys oli merkkitapaus, melkein skandaali. Mutta kuultuaan, että sen aiheutti Albert herra, hänen suunsa näytti venyvän korviin saakka jonkunmoisen hymyn vallassa, ja hänen pienet harmaat silmänsä räpyttelivät törröttävien kulmakarvojen alla kuin osuisi niihin liian voimakas valo. Vaikkakin Albert herra kaikin tavoin oli paljon varttunut, ei hän lakannut vanhukselle kuulumasta, koska tämä oli häntä syntymästä hoidellut. Kuvailipa vanhus häntä jatkuvasti pikkulapseksi mielessään ja rasitti häntä hänen saapuessaan joutavalla pikkuseikkoihin kohdistuvalla huolenpidollaan, hän muistutteli hänen mieleensä entisiä noloja tapauksia, mitenkä hän kerran esimerkiksi oli kärventänyt istuimensa, asettuessaan hiillosastialle. Vaikkakaan vanhus ei ollut tekemisissä juuri muun kuin kattiloidensa kanssa, oli hän kyllä huomannut, että rouvalla jonkun aikaa oli ollut huolia, ja olihan hän kuullut ilkeiden naapurien kertovan asioita jotka häntä tyrmistyttivät ja sisälsivät viittauksia johonkin noista häpeämättömistä naisista, joiden pelkkä näkeminen vaati häntä tekemään ristinmerkin! Heti hän aikoi mättää kadotetun pojan täyteen vihanneksia ja leivoksia ja ehdotti kaikkia ruokia, joita Albert herra entisajoista saakka oli kunnioittanut jollakin suosiolla, mitä seikkaa hän unohti yhtä vähän kuin sotilas voittojansa. Täytyi rajoittaa tämä into kotiliemeen, lihahyytelöön, parsaan ja ohukaisiin aprikoosihillon kanssa.
— Panemme hänet asumaan minun huoneeseeni lisäsi rva Derize. Minä otan esiin peitteitä ja lakanoita.
— Entä rouva itse?
— Minä asetun etelänpuoleiseen pikku huoneeseen.
— Aurinko osuu sinne pahasti.
— Niin, mutta hän kaipaa lepoa, vietettyään päivän junassa.
Ja molemmat vanhat naiset, jotka yhteinen antaumus liitti toisiinsa, valmistautuivat toimekkaasti parhaansa mukaan ottamaan vastaan nuorta miestä, joka vallitsi heidän äidillisiä sydämiään. Mutta sillä aikaa kuin Fauchette, kieli jonkunverran suusta ulkona, vaipui pitämään huolta paistinpannustaan, rva Derize, avatessaan kaappejaan ja suunnitellen huoneiden järjestelyä, ei voinut olla tuntematta levottomuutta. Hän oli heti tulkinnut onnelliseen suuntaan Albertin sähkösanoman: tämä paluu oli sovinnon alkusoitto, se merkitsi etääntymistä Pariisista, jota hän jo kaukaa kavahti, sitä tuntemattakin, huonona kaupunkina, jossa käsitykset totuudesta ja erehdyksestä vääristyvät ja lopuksi menevät sekaisin. Ajatus, että hän sai poikansa itselleen, kokonaan itselleen, oli myös hänelle mieleen. Tavallisesti hän vaimoineen ja lapsineen asettui asumaan Molay-Norrois'n perheeseen, jonka huoneusto oli mukavampi ja tilavampi. Tämä poikkeaminen totutusta tavasta, joka hänessä ei suinkaan herättänyt vastustusta, oli hänelle pieni korvaus. Kuinka hän oli poikaansa hellittelevä ja lellittelevä! Ei kuitenkaan liikaa: ei ensinnäkään pidä hemmotella miehiä, ja toiseksi hän ansaitsi saada toria. Ensi kerran, lakattuaan olemasta lapsi, oli Albert aiheuttanut hänelle todellista surua. Hän ei hyväksynyt, hän ei käsittänyt poikansa käytöstä. Hänen käsityksensä mukaan avioliitto oli särkymätön ja pyhä side, jonka kuolema yksin saattoi katkaista, ja jota, mitä häneen tuli, kuolemakaan ei ollut katkaissut, murtaessaan säälimättömästi onnen, joka oli kestänyt liian vähän aikaa. Miten kävi lasten, jos kummallakin puolisolla oli vapaus alkaa elämänsä uudestaan? Eiväthän he olleet pyytäneet päästä tähän maailmaan, ja eikö ollut niiden velvollisuus, jotka olivat heidät elämään toimittaneet, antaa heille se totinen valaistus, jota perheen perinnäinen elämä merkitsee? Onko koskaan mitään toteutettu ilman määrättyä päämäärää ja ehdotonta velvollisuuteensa alistumista. Tämän hän oli kirjoittanut pojalleen heti kuultuaan Elisabetin poistumisesta, ja petoksesta, joka oli sen aiheuttanut. Olipa hän itse tahtonut lähteä Pariisiin, mutta Albert oli hänelle ilmoittanut poistuvansa sieltä. Viisi kertaa hän hitaine, vielä varmoine askelineen oli mennyt miniänsä luo, mikä hänen ansiokseen luettakoon, taivuttaakseen tätä kärsivällisyyteen ja anteeksiantoon, alistuen Molay-Norrois'n perheen syyttelyihin ja heidän epäystävälliseksi käyneeseen kohteluunsa, erikoisesti ajaen Marie-Louisen ja Philippen, noiden viattomien uhrien asiaa. Mutta hänen ei ollut onnistunut liikuttaa Elisabetin mieltä eikä vakuuttaa häntä; tämän kaavamainen jyrkkä päätös oli voittamaton este. Toiselta puolen hän tunsi poikansa Albertin ehjän, käskevän, vieläpä ylpeän luonteen, jommoinen on tavallinen muita etevämmillä ihmisillä; se oli joskus tuottanut hänelle kärsimystä, hän kun oli niin luottava kiintymyksessään, mielenjaloudessaan ja suoruudessaan. Eikä voi vaatia muita sietämään sitä mitä äiti sietää. Kun Elisabet oli kärsimänsä loukkauksen jälkeen vetäytynyt pois, oli hän menetellyt oikeutensa mukaisesti. Albertin asia oli luopua intohimostaan ja solmia ehjiksi katkenneet siteet. Mutta hän tunsi hyvin, miten vaikea tämän oli taipua. Ja kun hän tarkemmin mietti, haihtui heikko toivo, minkä vähäinen sininen paperi oli hänessä herättänyt, niinkuin linnut, jotka lennossaan sattumalta ovat eksyneet huoneeseen ja kiihkeästi kaipaavat takaisin ulos.