Hänen kulkiessaan edestakaisin tunkeutui avatuista akkunoista hiukan vilpoisuutta huoneeseen keskipäivän helteen jälkeen. Kesäkuussa viipyy valo kauan, eikä vielä ollut iltakaan, vaan se välihetki, jolloin uupunut aurinko kiiruhtamatta valmistautuu painumaan taivaanrannan taa. Rva Derize vähän surkutellen totesi tämän lopun uhkan, vaikkakaan tuon ei tarvinnut olla välittömästi käsillä, vaan oikeutti vielä tekemään suunnitelmia. Oli käsillä hetki, jolloin hänellä oli tapana käydä läheisellä Saint-Rochin hautausmaalla. Vainajat saivat aina odottaa. Hän tyytyi panemaan vähän vettä maljakkoon, asettaen sen huoneen pesukaapille, erään valokuvan eteen, jonka piirteet aika oli tahrinut, ja jotka eivät olleet koskaan varmaankaan olleet erikoisen tarkat. Vieläpä hän vähän asetteli kukkia syrjään, jotta muotokuva tuli paremmin näkyviin.
»Tässä on, ajatteli vanha rouva, hänen isänsä hänelle puhuva. Jospa hän olisi voinut Albertin kasvattaa!»
Rva Derize asui kaupungin länsipäässä kaupunginosassa, joka melkein kuului maaseutuun. Boulevard des Adieux[= hyvästijättöjen puistokatu] noudattaa entisiä valleja, joille on istutettu suuria puita ja joiden rinteitä peittää nurmikko. Portti, joka sen katkaisee ja jolla on sama alakuloinen nimi [Boulevard des Adieux = hyvästijättöjen puistokatu], johtaa Vihreänsaareen kauniiseen kävelypuistoon, minkä läpi on mentävä, ennenkuin päästään hautausmaalle. Kaikkien hautajaissaattojen täytyy mennä tätä tietä. Kuoleman tietoisuus lepää seudun yllä. Senpätähden eivät vuokralaiset sinne mielellään pyrikään, vaikka sieltä näkee lehviä ja vihreitä rinteitä ja vasemmalla, lehtinurmien ja lehmusten oksain välitse, vähän Rachais'n ja Saint-Eyvardin vuorta, joiden kalliot auringon laskiessa tulevat loistavan värisiksi, ruusunkarvaisiksi ja sinipunaisiksi vuorotellen.
Rva Derizellä oli hallussaan pieni huoneustonsa, johon kuului kuusi huonetta toisessa kerroksessa boulevardin ja Lesdigueres'n kadun kulmassa, vasta poikansa naimisen jälkeen. Hän oli luullut elämäntehtävänsä silloin päätetyksi, ja poistunut tänne hautojen läheisyyteen. Siihen saakka hän, koska Albert oli hänen luonaan, oli asunut uusissa kaupunginosissa Saint-Andrén kävelypaikan läheisyydessä: nuoret ihmiset tarvitsevat nähdäkseen liikettä ja toimintaa eikä hiljaisia katuja ja tyhjyyden muistutuksia. Kun hän näki hänelle syntyvän uuden kodin ja tunsi miten hänen käydessään Grenoblessa Molay-Norrois'n seurapiiri, jonka turhamaisuutta tyydytti pojan lisääntyvä maine, veti häntä puoleensa ja vähän otti hänet valtaansakin, niin hän itsestään alkoi lähestyä sitä soppea, jonne sisältyi hänen nuoruutensa ja hänen onnensa. Siellä lepäsivät hänen vanhempansa, joita hän sai kiittää onnellisen lapsuuden kehittämästä vastustuskyvystä, hänen puolisonsa, jonka hän oli kadottanut nelivuotisen avioliiton jälkeen ja jonka muisto pysyi hänelle vielä elävänä kolmenkymmenenkuuden vuoden kuluttua. Hänestä tuntui ettei hänellä koskaan ollut aikaa surra häntä kyllikseen ja että hänellä oli velka maksettavana: vanhuuden lähestyessä me tarvitsemme aurinkoa ja lämpöä, ja me tavoitamme niitä parhailta menneiltä päiviltämme. Hänen puolisonsa oli päättänyt päivänsä työkykynsä täydessä kukoistuksessa, äkillisen, satunnaisen tapaturman häntä kohdatessa, juuri kun hän oli pannut pystyyn erään noita liikevoimalaitoksia, jotka nykyään ovat Dauphinén onni, ne kun käyttävät hyväkseen sen virtoja, sen valkoista kivihiiltä. Niittämättä siitä kunniaa, hän oli edeltäkävijä. Se oli toinen nousuyritys Derizein suvussa: isä jo oli suistunut ennenkuin hän oli saavuttanut menestystä. Täten suvut usein sisältävät epätäydellisiä luonnoksia johonkin jälkeläiseen, joka on heidät kunniaan korottava, tai katkaisee päinvastainen kohtalo niiden terveen kehityksen ja estää niitä puhkeamasta kukkaan.
On tunnettua, minkä vaarallisen kauden uusi teollisuus melkein aina saa läpikäydä käyntiinpanonsa alussa. Mieluummin kuin hän alistui uhkapeliin oli Albertin äiti, jolta itseltään puuttui kaikki varallisuus, vaatinut pesän selvitystä. Tämä selvitys ei ollut jättänyt hänen lapselleen muuta kuin Saint-Martin d'Uriagessa sijaitsevan maatilan; se oli melkein vuoristossa, ja siihen kuului asuinrakennus, maanviljelystä, metsää ja niittyä. Se ei tuottanut kuin vähän yli kaksi tuhatta markkaa eikä ollut kokonaan veloista vapaa Jos hän olisi ollut yksin, olisi hän vetäytynyt sinne: kirkon läheisyys ja maaseudun rauha houkuttelivat häntä. Albert oli vain kolmen vuotias. Hän oli tästä lähtien äidin päämäärä. Hän tahtoi pojan ottavan korvauksen isän ja isoisän rauenneista elämänaikeista. Saadakseen apulähteitä ja paremmin opettaakseen poikaansa hän aluksi avasi pienen lastenkoulun, ja kun poika varttui, hän hänelle pyysi ja sai Grenoblen postitoimistossa paikan, joka aluksi oli vaatimaton, mutta vähitellen muuttui hänen järjestysaistinsa, älykkäisyytensä ja hallinnollisen kykynsä mukaiseksi. Antamalla pojan etsiä omaa tehtäväänsä, löytää sen ja toteuttaa sitä, aavistamalla itse ensimäisenä hänen arvonsa, antoi äiti hänelle elämän toiseen kertaan. Poika korvasi hänen rakkautensa nopealla menestyksellään, kykynsä kehittymisellä, hellyydellään, joka tosin ei ollut pilvetön eikä alituinen, vaan hyvinkin pidätetty huonoina aikoina, mutta joka hetkittäin saattoi olla niin luottava, niin herkkä, niin syvä, että vanha rouva sitä ajatellessaan tunsi silmänsä kostuvan ja mielensä täyttyvän. Niinpiankuin poika alkoi ansaita, vaati hän äitiään luopumaan kaikesta työstä: hänenhän tuli astua äidin sijaan! Hänen mennessään naimisiin hänen isänperintönsä, Saint-Martinin maatila, jonka hän muuten oli vapauttanut kaikista kiinnityksistään, siirrettiin hänelle ja se antoi hänelle jonkunmoista ulkonaista asemaa Molay-Norrois'n perheen rinnalla. Mutta sen tulot hän edelleenkin luovutti äidilleen ja niihin hän vielä lisäsi pienen vuosikoron, salaa, sillä hän ei tahtonut sekoittaa ketään, ei vaimoaankaan sen ankaran taistelun kaikkiin sokkeloihin, jota hän äitineen oli kohtaloa vastaan käynyt, ettei siitä lankeisi mikään varjo liian aikaisin kuolleen isän muistolle.
Mikään ei niin toisiinsa liitä voimakkaita sieluja kuin yhdessä kestetyt koettelemukset. Jo pelkkä yhteinen ruumiillinen rasitus herättää toveruuden ja yhteisvastuun tunnetta. Näinä kamppailun vuosina olivat rva Derizen ja hänen poikansa välit tulleet poikkeuksellisen läheisiksi. Voidakseen seurata poikaa hänen opinnoissaan, oli äiti täydentänyt sivistystään. Millä opetuskyvyllä ja kunnioituksella poika olikaan häntä siinä auttanut, samalla kun hän edelleenkin pyysi äidiltä neuvoja pysyäkseen hänen oppilaanaan! Ja kuinka osasikaan jälkimäinen tyynnyttää hänen kunnianhimoiset pyyteensä, kehittää hänessä tuota niin vaikeasti saavutettavaa hyvettä, joka ponteville luonteille on vaikein oppia ja kuitenkin on niin välttämätön, ettei mikään into, mikään työnteon nopeus voi sitä korvata: kärsivällisyyttä. Ikäänkuin asettaisi äiti poikansa itseään korkeammalle, hän saattoi hänet karttamaan voimiensa hajoittamista, kykynsä pirstoamista ja hävittämistä sanomalehti- ja esitelmätoimen kautta, kaikkien tällaisten vähäpätöisten puuhain kautta, joissa ensi menestys yllyttää jatkamaan ja joihin tottuminen pian tulee vaaralliseksi, ne kun tyydyttävät toiminnantarvetta samalla kun ne antavat tälle miellyttävät rajat. Vaistomaisesti ja voimatta sitä itselleen selittää — häntähän itseään hymyilytti kun hän pojalleen tunnusti taikauskoisen kunnioituksensa paksuja kirjoja kohtaan — hän ymmärsi, että vain keskittyminen yhteen ainoaan aikeeseen, kestävyyden siihen yhtyessä, tekee pysyvästi arvokkaat tulokset mahdollisiksi. Täten äiti kehoitti poikaansa pitkällisten ponnistusten uralle ja epäilemättä osaltaan vaikutti Työmiehen historian syntymiseen, joka nykyään on niin hyödyllinen, ja Talonpojan historian muodostumiseen, jonka tuli antaa kuva talonpojan elämästä ja näyttää sen ikuinen ylevyys.
Kuitenkaan ei äiti koskaan suostunut seuraamaan poikaansa Pariisiin, joko siksi, että hän pelkäsi tuntevansa itsensä kodittomaksi totunnaisen ympäristönsä ulkopuolella, tai siksi että hän — harkiten siinä aivan oikein — ei tahtonut vallata paikkaa, joka pian tuli kuulumaan toiselle naiselle. Säännöllisen kirjevaihdon kautta hän nykyään kaukaa ylläpiti yhteyttä poikansa kanssa ja lomat liittivät heidät yhteen maatilalleen Saint-Martiniin. Albertin avioliitto toi mukanaan suuria muutoksia heidän niin suuressa määrin yhteiseen elämäänsä. Äiti mukautui siihen, mutta hän kärsi siitä kenenkään saamatta sitä tietää. Hänen ei edes tarvinnut vapaaehtoisesti supistaa vaikutusvaltaansa, niinkuin hän jo kauan sitten oli itsekseen luvannut tekevänsä. Albert oli hyvin rakastunut Elisabetiin, joka epäröi ja jonka vanhemmat antoivat hänen jonkun aikaa odottaa suostumustaan, ikäänkuin vielä enemmän korostaakseen, mitä suosiota he hänelle osoittivat, ja nuoruudelle ominaiselle kiihkolla ja unohtamiskyvyllä hän kokonaan kääntyi lempensä puoleen. Äiti luuli menettävänsä hänet kokonaan. Uusi perhe, jonka helmaan hän astui, oli loistavampi, viehättävämpi, eli hienommassa ympäristössä; se liehitteli häntä ja lumosi hänet. Hän ei ollut syntynyt kyllästyneenä, kuten tuollaiset velttoutuneet nuoret miehet, joita mikään ei hämmästytä eikä mikään huvita: mielihalulla hän maistoi seuraelämän ja ylellisyyden huvituksia. Kirjailijoissa ja taiteilijoissa, joiden kyky vaatii vaarinottoa ja ulkomaailman kosketusta, on usein joku tällainen puoli, joka on altis seuraelämän kaikkein jokapäiväisimmille viettelyksille. Molay-Norrois'n perheen suhteet olivat laajat, heidän vierasvaraisuutensa erinomainen. Katsellessaan nuorta vaimoaan Albert näki tuntemattoman valon loistavan elämänsä yli. Näihin aikoihin hänen äitinsä asettui asumaan boulevard des Adieuxlle ja alkoi lähestyä menneisyyttä, johon jo heittyy kuoleman varjo, kuten vaeltaja vielä valaistulta vuorelta laskeutuu tasangolle. Myöhemmin hän surren huomasi, ettei hänen miniänsä ollut täyttänyt hänen tärkeätä neuvonantajan paikkaansa, joka vaatii jokapäiväistä tarkkaavaisuutta ja ponnistusta. Hän pelkäsi, että Albert läpikokonaisessa luonteessaan menisi päähän saakka nykyistä onnetonta uraansa, sillä siltä se hänestä näytti. Kun äiti sentähden taas tarttui asioihin hienolla vaistolla ja lempeydellä, ei hän sillä yrittänyt uudelleen ottaa haltuunsa paikkaa, josta hän oli luopunut. Mutta kuitenkin kaikki palasi järjestykseen ja tyyntyi kuten vedet, joita myrsky uhkaa ja kuitenkin taas karttaa. Albert teki moninkerroin enemmän ansiotyötä, kaksinkertaisti tulonsa, saattoi helposti tyydyttää uudet menonsa, ja etsi vain tarkempaa yksinäisyyttä voidakseen sepittää suurta teostaan, joka edistyi hitaammin, mutta sai osakseen yhtä paljon teräväjärkisyyttä, hengen hehkua ja voimaa. Elisabet puolestaan valvoi lastensa ruumiillista terveyttä, teki vieraskäyntejä, esiintyi hienossa asussa ja säilytti kauniit kasvonsa ihmettelevinä ja tyveninä. Ja tämä onnen ulkokuori kätki sisäänsä sielunnäytelmän, joka äkkiä paljastui, ja joka äidissä aiheutti itsesoimauksia siitä, ettei hän ollut aavistanut sitä silloin, kun vaara olisi vielä ollut torjuttavissa …
Täten rva Derize odotti ja pelkäsi poikansa tuloa. Hän tulisi lämpimästi ottamaan hänet vastaan, se oli varma — hänen eristyksessäänhän sellainen tapaus oli juhla — mutta hän ei pojaltaan peittäisi paheksumistaan. Lapset varsinkaan eivät hänelle sallineet mitään empimistä. Koko äidillisellä arvovallallaan, vieläpä kaikkien entisten uhraustensa nimessä, joita hän tavallisesti niin vähän muisti, hän aikoi vastustaa tätä hylkäystä, joka ei saattanut olla lopullinen. Ja velvollisuuteensa kiintyen vaimoparka joka näki päivän laskevan ja hämärän yllättävän, tunsi alakuloisuuden ja pelon saavan yhä enemmän valtaa itsessään, ja tunsi itsensä sitä vanhemmaksi kuta enemmän tulonhetki lähestyi.
Huone oli valmis, päivällinen niinikään. Jopa alkoi Fauchette valitella junain järjestelmällistä myöhästymistä, kun ovikello soi.
— Se on hän, sanoi palvelijatar, astuen kompuroiden ovelle.