Käytävän päässä, jonka lisääntyvässä hämärässä hänen tummaa pukuaan tuskin eroitti, äiti pidätti hengitystään, syvemmin liikutettuna kuin jos hän löytäisi lapsensa taudin jälkeen. Heti reipas ja varma tervehdys päivää, Fauchette palautti hänen tasapainonsa. Hänen rakas poikansa kenties ei ollut kovinkaan paljon muuttunut.
— Albert, sinäkö se olet?
— Mamma.
Hän nimitti häntä näin eikä äiti, silloinkuin hän erikoisesti tahtoi osoittaa hellyyttään hänelle, antaa hänelle takaisin holhoojavaltaansa niinkuin pikkupoikana ollessaan. Ensi sanallaan hän hellytti äitinsä sydämen. Tultuaan valaistuista portaista hän eroitti hänet huonosti täällä varjossa. Äiti astui eteenpäin ja he lankesivat toistensa kaulaan. Sitten poika vei hänet pieneen saliin missä oli valoa ja ottipa hän vielä pois lampun varjostimen nähdäkseen hänet paremmin. Joka käynnillään hän iloisin ilmein ryhtyi tähän pikku tarkasteluun ja hänen läpitunkeva katseensa, joka viipyi esineissä, arvosteli, olivatko terveys ja ikä varovasti pidelleet hänen vanhaa äitiään hänen poissaollessaan. Jälkimäinen käytti puolestaan hetkeä hyväkseen lukeakseen mitä voi, poikansa kasvoista.
Ruumiillisesti he olivat vain vähän toistensa kaltaisia: poika oli korkeavartaloinen ja hyvinmuodostunut, piirteet kauniit ja vähän karkeasti veistetyt, tilava otsa, jota jatkoi kaljun alku, ruskeat, pienet ja syvään vaipuneet silmät, joihin hänen olentonsa hehku keskittyi ja liikkeissä tuo sulavuus, joka antaa niin paljon viehätysvoimaa vielä nuorelle miehelle; äiti taas oli hento, kalpea, kuihtunut, riutunut, hänelläkin persoonallisuuden merkki silmissään, vaaleansinisessä katseessaan, joiden syvä ilme yht'aikaa tulkitsi tarkkanäköisyyttä ja mielenjaloutta — ikäänkuin merkkinä luontaisesta ja peruuttamattomasta sielun ylevyydestä yhtyneenä varmaan arvostelukykyyn.
Heidän päästessään keskinäiseen kosketukseen muutamien merkityksettömäin lauseiden välityksellä, ilmestyi Fauchette kasvoillaan rukoileva ja traagillinen ilme, josta he eivät voineet erehtyä: viivyttelemättä oli käytävä ruokasaliin. Sehän on hyvä keino päästä toistensa parempaan ymmärtämiseen ja yksimielisyyteen, ja kuitenkin he muutamien lauseiden jälkeen vaipuivat vaitioloon ja uudelleen tunsivat etääntyvänsä toisistaan. Molemmat ajattelivat he sitä, mistä eivät puhuneet. Palvelijattaren korjattua liemen pois rva Derize, joka itse hämmästyi tyyneyttä, mikä hänessä oli seurannut levottomuutta, ryhtyi oikopäätä hyökkäykseen.
— Sinä tulet sopiaksesi vaimosi kanssa?
Albert nosti painunutta päätään ja kaikkein arvovaltaisimmalla, kaikkein ratkaisevammalla äänenpainollaan hän vastasi:
— En.
Hänen äitinsä empi aina ennenkuin hän ryhtyi johonkin, mutta hänen kerran otettuaan askeleensa kaikki pelko haihtui. Pojan töykeä torjumus ei häntä pidättänyt.