— Kuule, Albert, alkoi hän, ihminen voi joutua viettelyksiin ja hairahtua. Uskon niin. Ilman Jumalan apua olemme kaikki heikkoja, ja sen sinä varmaan olet unohtanut. Mutta jolla on koti ja lapsia, hän kuuluu niille. Mikään maailmassa ei voi niistä vapauttaa.
Heti hän saattoi lukea kehoittelunsa tulokset poikansa kovettuneista piirteistä. Hänellä oli etäännyttävin, Iuokseenpäästämättömin ilmeensä: hänen ympärillään kohosivat korkeat muurit. Suosikkina ja voimakkaana hän ilmaisi ajatuksensa peittelemättä:
— En halunnut keskustella tästä kanssanne, äiti. Mitä se hyödyttäisi? Mutta te teette väärin tuomitessanne minua. Kotiliesi — nimikin sen jo sanoo — elää, lämmittää, valaisee. Mutta omani ääressä minä hengitin myrkkyä, joka vähitellen tukehdutti minut. Olen antanut Elisabetille hänelle sopivan elämän. Häneltä ei puuttunut mitään. Mutta minä tukehduin. En ole tavoitellut eroamme. Hän sen on tahtonut, ilman oikeutta. Itse asiassa olemme olleet toisistamme erossa jo vuosikausia, ja siihen on hän yksin vikapää.
— Eiköhän sinulta ole puuttunut kärsivällisyyttä hänen kanssaan? Ja kuinka voit verrata hairahdustasi hänen vikoihinsa, jos hänellä niitä on ollut vähäisiä.
— En tunnusta mitään vikaa itsessäni.
— Niinkö!
— Te, te olette ollut onnellinen.
Rva Derize lausui lempeästi:
— Kolmekymmentäkuusi vuotta sitten kuoli onneni.
— Se on totta. Mutta kuolema surmaa yhdellä iskulla. Se voi jättää elähdyttävän muiston jälelle. Se on vähemmän masentava kuin tällainen hidas ja pysähtymätön vajoaminen jokapäiväisyyteen, hirvittävään ikävystymiseen. Meidän välillämme oli paksut väliseinät.