— Ei, sinun kaltaisesi mies on aina vähän eristetty. Mitä merkitsevät tuollaiset tunteiden eroavaisuudet todellisten kärsimysten, sairauden, kurjuuden, kaikkien todellisten surujen rinnalla, joita kohtalo tuo mukanaan? Täytyy osata mukautua elämäänsä.
— Minä en ole mikään murtunut.
— Mukautuminen ei merkitse murtumista.
Albert teki kyllästyneen eleen kuin lopettaakseen lyhyeen:
— Elkäämme puhelko enää. Te ette voi ymmärtää minua.
— Sinun asiasi on ymmärtää, ja sinä tulet kyllä sen tekemään, mutta liika myöhään.
Tämän keskustelun aikana Fauchette, edestakaisin kulkiessaan, oli joka hetki vähällä läikähyttää yli jonkun ruokalajin tai särkeä jonkun lautasen, sillä joka käynnillään hän kauhulla huomasi, että hänen isäntäväkensä oli epäsovussa. Hänen antimiinsa ei kiinnitetty mitään huomiota: ettei rouva sitä tehnyt, meni vielä mukiin, häntä olisi saattanut ruokkia keitetyllä lihalla ja perunoilla päivästä päivään ilman että hän olisi sitä huomannut, mutta Albert herra, joka pienenä oli sellainen herkkusuu ja jolla oli niin hieno maku, hän joka oli omansa panemaan arvoa lihahyytelölle! Siis oli todellakin siellä kaukana hänen päänsä pantu sekaisin, ja Pariisi oli sen tehnyt!
Jälkiruuan aikana Albert ensimäisenä katkaisi pitkällisen vaitiolon, joka oli seurannut hänen äitinsä viime sanoja, ja hän kysyi:
— Onko Elisabet käynyt teitä katsomassa?
— Vain yhden kerran.