— Entä te?
— Olen käynyt siellä viisi kertaa.
Ikäänkuin pyytääkseen anteeksi ettei hän vielä useammin ollut uudistanut sovitteluyrityksiään, hän lisäsi:
— En oikein viihdy heillä.
Poika oli vähällä syleillä äitiänsä tämän sanan vuoksi, joka itsestään oli tullut vaimoparan huulille:
— Minäkin äiti, olen aina viihtynyt huonosti … omassa kodissani.
Äiti katui, että oli ilmaissut ajatuksensa, ja taas he vaikenivat, Fauchetten heitä närkästyneenä katsellessa ja ryhtyessä toisella vapaalla kädellään korjaamaan pöytää: Albert herra oli ahminut ohukaisensa kuin lääkkeen, ilmaisematta mitään mielihyvää!
Kahvin, onnettoman keittäjättären viimeisen toivon tullessa, jonka hän tarjosi kiehuvana vanhan hyvän tavan mukaan, Albert vihdoin puhkesi lausumaan sanaa, jota hänen äitinsä odotti hänen tulostaan saakka ja joiden pelkkä viipyminen loukkasi häntä syvästi:
— Entä lapset?
— He voivat hyvin, sanoi hän, silmien kostuessa.