Silloin poika vuorostaan nousi vapautuakseen äidillisestä syleilystä:
— Oh! elkää riistäkö minulta rohkeuttani. Olen sen tarpeessa, vakuutan sen teille.
— Tarvitsisit sitä vähemmän voidaksesi palata meidän luoksemme.
Hän sanoi sen hartaasti, hän pani ääneensä kaiken lämpönsä, hän ojensi käsivartensa kuin ottaakseen voiton itselleen. Fauchette, joka tuli ottamaan pois tarjotintaan, pysähtyi kynnykselle, tietämättä pitikö hänen näiden tunteenpurkausten edessä tulla sisään vaiko poistua. Albert puolestaan tiesi hyvin, että kaikki yritykset olivat turhia ja hänen tarvitsi vain, melkein arasti, lausua muutama sana, osoittaakseen niiden tyhjiin raukeamisen.
— Te ette tunne häntä, jota rakastan.
Ei ollut vielä ollut hänestä kysymys. Hänestä varmaankaan ei tuonnempana olisi enempää puhetta. Sillä pelkkä viittaus hänen olemassaoloonsa eroitti heidät toisistaan. Rva Derize vetäytyi vähän pois: mitä saattoi hän vastata? Mainitessaan lapset oli hän toivonut voittavansa kaikki esteet, mutta tuntematon este näytti säilyttäneen kaiken voimansa.
— Entä matkatavarasi? kysyi hän kotvan kuluttua, estääkseen painostavan raskaan vaitiolon loppumattomiin jatkumasta.
Näin aineelliset yksityisseikat saattavat selvittää jonkun tilanteen.
Hän selitti:
— Huoneesi on tuo. Se on minun.
— Lähden kohta takaisin.