— Niin pianko?
Mutta tämä vastustus ei tarkoittanut sitä iloa, johon äiti edeltäpäin oli vahvistanut, saadessaan hänet itselleen ja tavatessaan hänet suunnilleen samana kuin ennen. Se oli epäitsekäs valitus, joka melkein heti pääsi ilmoille tänä pelkona:
— Tulet rasittamaan itseäsi.
Fauchette, joka oli korjannut pöydän puhtaaksi ja kokosi muruja, säesti tätä huomautusta lohduttomalla ilmeellään. Albert ei hievahtanut. Hän oli tyytymätön ja sulkeutui itseensä.
— Milloinka palaat? kysyi äiti valmiina tyytymään pienimpäänkin ajan ropoon. Tänä kesänäkö?
— En voi.
Aikoiko hän siis jättää kaiken, vaimonsa, lapsensa, kotimaansa? Äiti oli kiusauksessa mutista: »Miksi siis olet ollenkaan tullut?» Hänen käyntinsä tuli uhkaavammaksi kuin hänen poissaolonsa. Tällä hetkellä soi ovikello. Se oli harvinaista näin myöhäisellä hetkellä.
— Onko avattava? kysyi vanha palvelijatar.
Se on Philippe Lagier, sanoi Albert. Olen pyytänyt häntä viettämään illan täällä. Lähden takaisin pikajunalla kello kymmenen ja neljäkymmentä.
Rva Derize meni poikansa edellä saliin ottaakseen vastaan asianajajan. Philippe, joka tunsi kunnioitusta häntä kohtaan, kumarsi hänelle ja suuteli hänen kättään, mikä aina vähän hämmästytti vaimoparkaa. Hän ymmärsi Albertin tehneen Grenoblen matkan tätä kohtausta varten ja hänen aikovan palata lapsiaan näkemättä. Taistelu kai oli menetetty. Ja koska hänen läsnäolonsa oli turha, hän jätti molemmat miehet kahdenkesken. Asianajaja tunsi sääliä häntä kohtaan ja pidätti häntä hetken sanoakseen surkutellen: