— Olen koettanut sovittaa heidät, rouva, vakuutan sen teille.
Äidin epätoivo, jonka hän ymmärsi ja ystävän luottamus selkeennyttivät hänen tunteensa, joita entiset muistot ja Elisabetin kauneus olivat sekoittaneet.
— No niin? tiedusteli Albert kärsimättömänä heti kun he olivat kahden.
— No niin, hän hylkää ehdotuksen.
Lagier esitti lyhyen kuvauksen päivästään, toisti varsin tarkkaan oikeuden puheenjohtajalle jätetyn anomuksen sisällön, ja kun hän ryhtyi kuvaamaan käyntiään Molay-Norrois'lla, hän koetti korostaa Elisabetia määräävää vaikutusta: vääryydellisen kohtalon alaisena tämä uskoi palvelevansa vain totuutta.
Albert, joka siihen saakka oli kuunnellut vaieten, hätkähti viimeisistä sanoistaan.
— Totuutta? Totuuttako hän tahtoo? Hyvä on, minäkin tulen sen sanomaan.
Heijastakaamme täysi valo sisäiseen elämäämme.
Philippe hämmästyi tätä äkillistä suuttumusta:
— Mistä siis tahdot häntä moittia?
— Minä? En mistään ja kaikesta. Eikö elämässä ole muuta kuin juhlallisia tapauksia, joita on helppo merkitä ja määritellä? Suurimmat onnettomuudet eivät ole vaikeimmat sietää. Olen katsos yksinäisyydessäni — tarkoitan kotiani — päivästä päivään merkinnyt muistiin vaikutelmani näiden viime vuosien kuluessa. Sattumalta olen tuonut mukanani nämä vihot. Kas tässä, jätän ne sinun haltuusi. Sieltä löydät todisteluperusteita. Tulen täydentämään ne. Saat sanoa kaiken oikeuden edessä, koskapa hän vaatii kaiken sanottavaksi. Ja minä tulen kiistelemään häneltä lapsiamme.