— Sen sinä tiedät.
— Näkemiin, äiti, palaan takaisin.
— Jumala sinua varjelkoon.
Ovi sulkeutui. Albert oli unohtanut Fauchetten, joka odotti vuoroaan ja pyyhki silmiään esiliinaansa. Hitaammin askelin rva Derize palasi takaisin pieneen tyhjään saliin. Hän meni akkunan ääreen, voidakseen vielä nähdä poikansa tämän poistuessa talosta. Hän ajatteli:
»Hän ei ole tullut minua varten, ei Elisabetia eikä lapsia varten. Kerran kuitenkin, tiedän sen, olen siitä varma, hän tulee heitä varten, meitä varten. Se tapahtuu kenties kyllä myöhään. Kunpa ei paha, jonka hän on tehnyt, silloin olisi korjaamaton!»
Alhaalta Albert kohottaessaan päätään, näki ikkunan valaistun neliön ja sen kehyksessä tumman hahmon. Mutta hän ei kuullut, mitenkä hänen äitinsä, eteenpäin kumartuneena, kutsui häntä rukoilevalla äänellä. Ja ajoneuvoissa, joihin hän ystävänsä kanssa astui asemalle mennäkseen, ei hän lausunut sanaakaan.
TOINEN OSA
I.
MAAILMAN NURJAPUOLI
Heinäkuun alussa Kaupunginpuiston lehmukset Grenoblessa vielä levittivät, paitsi varjoaan, näivettyvien kukkiensa raskasta tuoksua. Ei enää juuri voinut löytää muualta kuin sieltä vähän suojaa ja vilpoisuutta auringon hyökkäyksiä vastaan, sieltä ja Vihreänsaaren puiden siimeksestä, minne kukaan ei mene, joten lastenhoitajattaret eivät mielellään suostu viemään sinne hoidokkejaan.