— Isoisä sanoi niin. Minäpä kuuntelin ovenraosta. Ja minä sain tietää, että me menemme Uriageen eikä Saint-Martiniin. Ja isoäiti sanoi, että isä on meiltä kuollut.
— Mitä se merkitsee: kuollut?
— Se on sitä kun haudataan.
— Minä en tahdo että isä haudataan.
Pikku sisar loi häneen ylemmyydentunteisen katseen ja alkoi pitää puhetta, koettaen sovittaa siihen jonkun harvinaisen puheenparren, joka oli jäänyt hänen korviinsa:
— Oikeastaan hän ei sitä ole. Eriskummaistahan se on: hän ei ole kuollut ensinkään ja meiltä hän on kuollut.
— Saako häntä enää nähdä?
— Varmasti. Mutta ei pidä puhua siitä.
Isältään oli hän perinyt, uteliaisuutensa ja intonsa mukana, jonkunverran luottamusta tulevaisuuteen.
Lapsi ei ajatuksissaan äidin maallemuuttoaikeista erehtynyt. Tavallisesti Derizein perhe karttoi Pariisia heinäkuusta marraskuuhun ja vietti kesän ynnä osan syksyä Saint-Martinissä, joka on Chamrousse vuoren rinteille rakennettu kylä, kuusien ja kastanjien helmassa, Saint-Ferriolin linnan yläpuolella. He asuivat vanhassa kotitalossa, jonka Albert velkaantuneena oli perinyt: se oli avara huvilantapainen rakennus, parvekkeineen, jotka kiersivät kehässä sen ympäri ja akkuna-aukkoineen, jotka olivat täynnä metsän vihreyttä. Plataanikuja yhdisti sen kirkkoon. Vanhalla rouva Derizellä oli siellä huoneensa, sentähden olikin loma-aika hänelle paras osa vuotta. Kaiket päivät ulkosalla oleskelevain lasten kasvot ahavoituivat, heidän päivänpaahtamat poskensa punertuivat kuin villiomenat. Albert sai täydessä rauhassa kirjoittaa Talonpojan historiaansa, likeltä kuunnellen luonnon rauhoittavia ääniä, jotka soivat hänen kirjassaan. Mutta Elisabetista tuntui toisinaan, kun hämärä alkoi langeta äkillisemmin, että tätä maalaiselämää jatkui kovin pitkään: alhaalta laaksosta kohosi pienen huvittelevan kylpykaupungin juhlahumu ja vilkkaus; varsinkin pelkäsi hän yksinäisyyttä, joka pakoittaa ihmistä itsestään hakemaan hauskuutensa ja onnensa.