— Tahtooko hän mennä naimisiin? kysyi Elisabet hiljaa.
— En tiedä.
Mutta hän häpesi kysymystään ja kiiruhti vakuuttamaan välinpitämättömyyttään:
— Oh! se on minulle yhdentekevää. Tehköön hän mitä miellyttää: minulle hän on kuollut.
Tosin hän lisäsi, täten osoittamastaan ristiriitaisuudesta välittämättä:
— Hyvä on, antakaa minulle nuo vihot. Silmäilen niitä, kun saan joutilaan hetken, ja palautan ne teille.
Samana iltana Elisabet, joka tavallisesti oli niin tasapainoinen ja tyyni, rva Passerat'n päivällisillä käyttäytyi hermostuneesti eikä Philippe epäillyt, etteikö hän viivyttelemättä ollut käynyt puolisonsa päiväkirjaan käsiksi. Jälkiruuan aikana hän vähän kumartui Elisabetiin päin —: mikä aiheutti, että rva de Vimelle pöydän toisessa päässä lausui pahansuovan huomautuksen, ja tiedusteli häneltä puoliääneen:
— Oletteko lukenut?
— Mitä sitten? … En, en vielä, en ole muistanutkaan sitä.
Philippe luuli, että hänen hämmästyksensä oli teeskennelty, ja nähdessään hänet niin hyväksi näyttelijättäreksi, hän vähän luopui nenäkkäästä suojelevaisuudestaan, jota hän osoitti hänen luuloteltua viattomuuttaan kohtaan. Mutta hän erehtyi. Elisabet oli huolellisesti järjestänyt Albertin vihkot ja aikoi ottaa ne aikanaan esille laatikostaan. Hänen luonnettaan oli mahdoton muuttaa. Tämä nainen oli järjestyksen ja logiikan ihminen, hän rakasti selviä tilanteita. Tämä paluu menneisyyteen ei häntä houkutellut. Mitä hänellä oli moitittavaa itseään kohtaan? Koko maailman mielipiteen mukaan: ei mitään, ei yhtään mitään. Mistä siis voitiin häntä syyttää, häntä, jota oli niin halpamaisesti petetty, vieläpä vähemmän nuoren ja vähemmän miellyttävän naisen takia kuin hän itse oli?