Toinen syy oli aiheuttanut hänen hämminkinsä. Hän oli tullut ensimäisenä, liian aikaisin, rva Passerat'n luokse, juuri välttääkseen heränneen uteliaisuutensa aiheuttamia kiusauksia. Alakerran sali ei ollut valaistu. Kävellessään huvilan edustalla olevan nurmikon poikki ja tehden sen kasteen takia varovasti, hän oli kuullut muutamia sanoja keskustelusta, jonka lausetavat ja sinuttelu olivat merkitseviä, ja avoimen akkunan läpi hän oli nähnyt tai pikemmin aavistanut ryhmän, jota hämärästä tuskin saattoi eroittaa, mutta jonka äänen sointu jo oli saattanut hänet tuntemaan. Enempää harkitsematta hän riensi pois, juoksi lyhyen matkan mikä hänet eroitti Mélèzes'ista ja sulkeutui huoneeseen ikäänkuin peittääkseen häpeää, minkä hänessä herätti tämän suhteen paljastus, josta hänellä tyttömäisessä harhakäsityksessään ei ollut koskaan ollut pienintäkään aavistusta. Kun hänen äitinsä tuli häntä etsimään, nuhdellen häntä viivyttelystään, hän ymmärsi, että hänen ehdottomasti tuli hillitä itsensä ja estää salaisuutta tulemasta ilmi. Kunhan vain naisparka, jota hän saattoi, aina jäisi sokeuteensa. Kun naiset saapuivat, otti rva Passerat heidät vastaan tuollaisilla liioitelluilla eleillä, jotka seuraelämässä ovat tulleet tavaksi, tarttui hyvän ystävänsä rva Molay-Norrois'n molempiin käsiin ja suuteli rakasta Elisabetia, joka liikkumattomana sieti hänen suutelonsa, mutta siitä tuli järkytetyksi koko illaksi. Tästä siis se levottomuus ja mielenliikutus, jonka Philippe Lagier'n asianymmärtävät silmät keksivät.
Ylihuomenna tämä, joka ei ollut häntä välillä tavannut, tiedusteli uudelleen:
— Entä meidän syytevihkomme?
Sen liikanimen hän antoi ystävänsä päiväkirjalle. Elisabet pyysi yhä lykkäystä, ja useampaan päivään he eivät tavanneet toisiaan. Hän pysytteli tosiaan enimmäkseen sisällä. Vieläpä hän oli tarjoutunut viemään vanhempansa Saint-Martiniin kesäkauden loppuajaksi. Mutta hänen isänsä otti tämän tarjouksen nauraen vastaan, eikä äiti vastustanut jälkimäistä missään.
Philippe luki hänen odottamattoman pidättyväisyytensä vihkojen lukemisen aiheuttaman vaikutelman ansioksi. Myöntämättä itselleen, että se häntä vähän ärsytti, hän ihmetellen huomasi, mikä valta Albertilla kaukaakin jatkuvasti oli vaimonsa ylitse. Ja ikäänkuin lisäyksensä tähän hermostukseen hänen ystävänsä ilmoitti hänelle Saksan leimaa kantavassa kirjeessä, että hän luopui puolustautumasta oikeudessa ja hylkäsi avioero aikomuksensa, joko seuraten äitinsä neuvoja tai siksi, että hänen järjestystä rakastavalle mielelleen siteitten täydellisen katkaisemisen julkiset seuraukset olivat vastenmielisiä, tai vihdoin siksi, että hän yhdessä Anna de Sézeryn kanssa oli päättänyt asettua lakien yläpuolelle.
Kun asianajajan vihdoin onnistui tavata Elisabetia, hän karttoi ilmaisemasta hänelle tätä uutta tilannetta, koska hän ei enää halunnut lähentää häntä puolisoonsa, eikä hän edes vaatinut takaisin vihkoja, vaan koetti häntä ainoastaan virkistää ja huvittaa keskustelullaan.
Vaivoin saattoi huomata syyskuun tulleen hämärän äkillisemmästä laskeutumisesta laaksoon, autereisemmiksi käyneistä vuorten harjaviivoista, jotka eivät enää niin tarkkoina piirtyneet taivaanrantaa vastaan, raikkaammaksi käyneestä ilmasta. Hyvin kasteltujen nurmikoiden yhtenäinen sametinkarva säilyi, ja alituisesti viheriöitseväin kuusiryhmien ei tarvitse pelätä syksyn uhkaa. Elisabet oli mennyt alas aina tenniskentälle saakka, mutta kieltäytynyt ottamasta osaa peliin. Vaistomaisesti hän haki paikkoja, joissa on elämää, joissa voi olla varma siitä, ettei tarvitse kuunnella omaa sydäntään tai ajatustaan. Nuori ruskeakutrinen tyttö, puettuna valkoiseen suoralaskoksiseen flanellipukuun, virkisti peliä naurullaan, huudahduksillaan, taitavuudellaan. Seisoessaan pallon tulosuuntaa arvaten, juostessaan sitä vastaanottamaan tai keskittäessään itsensä lähettääkseen sen takaisin koko voimallaan, hän joka liikkeessään saattoi arvoonsa solakan ruumiinsa kaarevat ja taipuisat viivat. Hänen ruumiinsa ikäänkuin esitti yhden veistokuvan toisensa jälkeen, ja sitä oli sula nautinto nähdä. Mutta tyttö tiesi sen, ja tuon tuostakin hän silmäsi Philippeen päin, jonka iän, varallisuuden ja elämänuran hän täsmälleen tunsi, sillä poliisi on nykyään täydellisempi kuin ennen. Elisabet, jonka alakuloisuus saattoi tarkkanäköisemmäksi, huomasi nämä pikku temput:
— Teitä katsellaan.
— En ole enää naimakelpoinen.
Näivettävällä puheellaan hän säesti kaikkia kuherteluita heidän ympärillään. Paraillaan hra de Vimelle hoikkana ja hienoasuisena poistui puiden alle rva Bonnard-Bassonin kanssa, joka ollen liian verevä usein sai pysähtyä hengähtämään. Nuoren naisen ranteet ja nilkat olivat koko seurapiirissä tanakkuuden maineessa: