Monien kädenpuristusten jälkeen tenniskenttä vähitellen jätettiin sikseen. Vuoriin osuivat vielä viistot auringonsäteet, mutta varjo täytti laakson. Valon ja varjon eroitti toisistaan suora viiva, joka siirtyi ja nousi. Kukaan ei ollut yhtynyt heidän seuraansa. He jäivät yksin jälelle, ikäänkuin osoitettaisiin huomaavaisuutta heidän kohtauksilleen. Epämääräisesti hämillään tästä eristyksestä Elisabet suuntasi heidän askeleensa Mélèzes'iin päin.
— Kun ilta täällä saapuu, tuntuu ikäänkuin vuoret lähestyisivät toisiaan, ja kuuset supistaisivat rivejään tukehduttaakseen meidät.
Rauhoittaakseen häntä Philippe lähestyi ja kuiskasi luottamusta herättävällä äänellä:
— Miksi olette näinä päivinä niin surullinen?
— En minä ole surullinen.
Philippe ei kiinnittänyt huomiota tähän epäykseen, vaan kumartuneena hänen puoleensa jatkoi äänellään, joka oli lakannut olemasta pureva ja aaltoilullaan ilmaisi taitehikasta sulavuutta, jolla hän oikeuden edessä saavutti niin vaihtelevia vaikutuksia:
— Te luulette elämänne loppuneeksi, kun se tuskin on alkanut. Ja elämä voi olla niin kaunis! …
Elisabet ei löytänyt mitään vastausta. Usein häntä säälitti oma itsensä; että kohtalo oli iskenyt häneen niin nuorena ja ilman syytä, se liikutti häntä kuten onnettomuus, jonka saa kuulla muilta. Aavistaen hänet heikentyneeksi tämän sisäisen masennuksen kautta, osoitti Philippe hänelle vuorten huippuja, jotka vielä ylvästelivät saamastaan valosta, sitten hän viittasi tasankoon, niittyihin ja metsiin, jotka rauhallisina vetäytyivät lepoon. Pari kolme ryhmää jokseenkin etäällä heistä — tunnettuja kuherteluja, joita yleinen myöntymys suosi — palasi huviloihin ja hotelleihin.
— Meidän on hyvä täällä, eikö totta? Kun tulin Uriageen, olitte te niin tavoiteltu, niin haluttu … Elisabet ei täsmälleen ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti.
— En ole huomannut sitä.