— Olen huomannut teidän puolestanne.
Ja puoliääneen, kuin tahtoisi hän vain salaa vihjata, hän lisäsi:
— Jospa tietäisitte, miten se minua hermostutti! …
— Miksi niin? kysyi Elisabet viattomasti, kun he kulkivat erään kuusimetsikön läpi, joka peitti heidät näkyvistä.
Kuitenkaan Elisabet ei kiiruhtanut askeleitaan. Hetki ei ollut vielä tullut. Neljänkymmenen vuotiaan miehen mielistely on tarkkanäköisempää, taitavampaa, vähemmän päällekäypää kuin nuoren miehen. Sensijaan että Philippe olisi paljastanut itseään, hän poikkesi syrjään:
— Kun olitte nuori tyttö, olin ajatellut kosia teitä.
— Olen kuullut siitä.
— Niinkö! … Jos olisitte ollut onnellinen, en minä olisi sitä muistanut. Tai en olisi koskaan muistuttanut sitä teidän mieleenne. Mutta en voi sietää vaivaa, joka näkyy kasvoistanne. Te olette niin nuori. Niin monta vuotta on teille tarjona voidaksenne korjata menneisyyden erehdykset.
Elisabet pysähtyi ahdistuneena, värisevänä. Niin monta vuotta … niin, aina isänsä vanhuuteen saakka. Menneisyyden erehdykset: syyssielu, Anna de Sézery. Siinä oli elämän kauneus.
— Miksi te puhutte minulle niin? sanoi hän puristuneella äänellä.