Philippe näki häneen tuijottavien pelästyneiden silmien hämmennyksen ja erehtyneenä siitä elottomuudesta, joka oli vallannut Elisabetin siitä saakka kuin hän alkoi tehdä vihjauksiaan, hän rohkeni hellästi tarttua nuoren naisen ranteisiin.
— Säälin teitä niin! Ette siis ole ymmärtänyt minua?
Elisabet riistäytyi irti, koetti saada pysähtyneen hengityksensä käyntiin ja huusi sitten närkästyneenä:
— Teitä … teitäkö! … Menkää tiehenne!
— Rouva, rukoili Philippe.
Mutta Elisabet jo pakeni polkua myöten. Liikkumattomana, jäykistynein jaloin Philippe katseellaan seurasi hänen vaaleata hahmoansa, kunnes eräs puu äkkiä riisti sen hänen näkyvistään. Silloin hän tukea tavoitellen heittäytyi nurmikolle. Syvimmätkin tunteet hänellä järjestyivät ja taipuivat harkinnan vaatimusten edessä. Hän puolustautui niillä lieventävillä asianhaaroilla, joita vuorokauden hetki, vuoden aika, haihtuva nuoruus hänelle tarjosivat. Saattaako ihminen rankaisematta melkein joka päivä nähdä niin viehättävää nuorta naista, joka jo on sekaantunut hänen tunne-elämäänsä ja varmasti on hänen seurastaan huvitettu? Hän koetti, onnistumatta, tuntea sääliä omaa yksinäistä kohtaloaan kohtaan, jonka voimakas ajatuselämä teki herkäksi, jonka onnentavoittelu vääryydellisesti oli ehkäistynyt epäröinnin, liiallisen erittelyn, toivottomuuden kautta. Yksi ainoa ajatus, jota hän koetti torjua koko voimallaan, peitti alleen kaikki muut, kuten korkeampi ja nopeampi aalto hautaa alleen edelläkäyvät: hän oli pettänyt ystävänsä. Koettuaan vielä yhtenä tunneläikähdyksenä vihaa Albertia kohtaan, hän uppoutui itsehalveksuntaan, ja maahan painuneena, kasvot kätkettyinä, itsetunnossaan nöyryytettynä hän vuodatti epätoivoisia kyyneleitä. Tätä hetkeä hän ei enää voisi muististaan pyyhkiä pois; joka kerran kuin hän tutkistelisi itseään, tulisivat hänen ajatuksensa armottomasti kiertämään sen ympäri.
II.
VALVOTTU YÖ
Elisabet syöksyi huoneeseensa niinkuin lintu heittäytyy suojaan, kun ukkossade on ruoskinut kastellen sen siivet liian raskaiksi. Suu vähän vääntyneenä, huulet kuivina, jalat jäykkinä viimeisestä ponnistuksesta portaissa, hän pudottautui nojatuoliin, mihin kumartuneena hän paremmin saattoi kestää uupumustaan ja sydämensä levottomuutta. Hän joka kammosi väkivaltaisia tai pelkästään odottamattomia vaikutelmia, joka ei mitään niin tavoitellut kuin rauhaa, järjestystä ja päivien suloista yksitoikkoisuutta, hän tunsi, miten tuo kohtaus oli häntä järkyttänyt ja hirvittänyt. Hämärä, lempeä ystävällinen hämärä, joka verhosi hänet kuin vaippa, joka ei paina olkapäitä, lievensi hänen närkästystään, mutta saattoi hänet yhä enemmän puhuttelemaan itseään. Hän alkoi todellakin turvautua omaan itseensä kuin ystävättäreen, ja löysi siitä huojennusta, kun samalla hänen äitinsä astui huoneeseen tuskin sipaistuaan sormenpäillään ovea, kuin olisi melkein joutavaa täällä perheen keskuudessa ilmoittaa tulostaan.
— Elisabet, kutsui rva Molay-Norrois.