Tämä tunsi hänelle outoa ikävystymistä siitä, ettei hänellä ollut mitään varmaa sopukkaa, johon hän vapaasti olisi voinut paeta, hän kun niin vähän oli ollut sellaisen tarpeessa, eikä erikoisesti kiirehtinyt vastaamaan. Hänen äitinsä keksi hänet piilostaan ja päästi heti ilmoille pelkoaan ja levottomuuttaan.
— Sinä olet rasittunut. Miksi et ole soittanut?
— En ole rasittunut, äiti.
Mitenkä saattoi hän äidillistä intoa jäähdyttää? Rva Molay-Norrois oli jo sytyttämässä lamppua, sulkemassa akkunaan sääskien ja syyskuisen vilpoisuuden takia, ja ryhtyi tutkimaan rakkaita kasvoja, jotka niin huonosti osasivat mitään salata.
— Silmäsi ovat punaiset. Sinä olet itkenyt. Etkä ole minulle sanonut mitään!
— Minulla on ihan yksinkertaisesti päänsärkyä.
— Päänsärkyä? Olet kävellyt ulkona koko iltapäivän. Sitä ei tehdä kuin päätä särkee. Sinulla on surua etkä käänny minun puoleeni.
Ensimäisen kerran nuori nainen ymmärsi, että omaistenkin keskuudessa voi joskus olla yksinään ja että kaikkein hellimmänkin henkilön läsnäolo voi muuttua häiritseväksi. Ensi kerran hän myös todellakin kiinnitti huomiota siihen äänensävyyn, jota häntä puhuteltaessa käytettiin, ja joka oli sama mikä soveltuu pikkutyttöjä rohkaistaessa, rauhoitettaessa tai hillittäessä. Minkä käsittämättömän hairahduksen kautta ihmiset häntä puhutellessaan jatkuvasti käyttivät sitä? Onnettomuus itse oli kypsyttänyt häntä, ja häntä kohdeltiin lapsena. Hänen masentunut mielensä ärtyi siitä, kuin haava, johon taitamattoman hoidon kautta vuodatetaan myrkkyä.
— Ei minua mikään vaivaa, vakuutti hän päästäkseen rauhaan.
Hänen äitinsä joutui ymmälleen, hämmästyi, loukkaantui, ja lopuksi hän, pulasta päästäkseen, vetosi voimakkaampaan vaikuttimeen: