116
— Me syömme tänään päivällistä Vimellellä, sinulla on aikaa vain valmistuaksesi.
— En tule sinne.
— Kuinka? Sinähän olet ottanut vastaan heidän kutsunsa. On liian myöhä peruuttaa. Sinä olet jo kerran aikaisemmin viime hetkellä vetäytynyt pois. Ja juuri sanoit minulle, ettet ole sairas. Ei, ei, on tultava mukaan, se on välttämätöntä.
— En tule kuitenkaan, toisti Elisabet tuntemattomalla arvovaltaisella äänenpainolla.
Rva Molay-Norrois'n maailmassa ei ollut olemassa suuria ja pieniä tapahtumia. Hän pani samalle tasolle seuraelämän velvollisuudet ja ne jotka syntyvät merkitsevistä elämän olosuhteista. Hänen tyttärensä vastustus loukkasi hänen kunnioitustaan seuraelämän lakeja kohtaan, samoinkuin se jäähdytti hänen kiihtymystään, joka näyttäytyi voimattomaksi. Hän koetti taivuttaa tytärtään lempeällä väkivallalla, joka vähitellen ärtyi, ja se oli turhaa.
Hänen lähdettyään ja hetken itse surkuteltuaan tätä väärinkäsitystä alkoi Elisabet jonkunverran nautinnolla uppoutua surumielisyyteensä. Hänet tempasi siitä pois isänsä, joka ei edes koputtanut, vaan ilman muuta astui sisään, sirona, loistavana, hymyilevänä, katse virkeänä, parta viuhkamaisesti kammattuna, ruusunnuppu iltatakin napinlävessä.
»Hänkin», ajatteli Elisabet ärtyneenä ja nyrpeänä.
Isä ei kiinnittänyt mitään huomiota tähän vihamieliseen ilmeeseen. Elisabetin mukautuvaan ja sulavaan luonteeseen katsoen hänen ei tarvinnut arkailla.
— Mikä nyt, pienokainen, kysyi hän leikkisästi. Hermot ovat kiihtyneet, tehdään lakko, saatetaan äiti itkemään. Totta on, että siihen ei paljon tarvita.