— Vitrolle, antakaa tänne anomus.
Täytyi olla loukkaamatta näin arvovaltaista ja luottamusta nauttivaa miestä. Ensimäinen apulainen nousi ja ojensi paperin hra Lagier'lle, jonka hra Tabourin vei työhuoneeseensa jättäen hänet sinne. Asianajaja vaipui heti lukemaan seuraavaa:
»Grenoblen alioikeuden hra puheenjohtajalle rva Albert Derize, syntyisin Elisabet Molay-Norrois, asuva Pariisissa, Bara-katu 9, hra Albert Derizen puoliso, jonka luona hän oikeudellisesti asuu, mutta todellisuudessa oleskellen Grenoblessa, Quai de la République, vanhempiensa hra ja rva Molay-Norrais'n luona, saa kunnian esittää seuraavaa:
»Että hän on solminut avioliiton 25 päivänä toukokuuta 1897 hra Albert
Derize'n kanssa Grenoblen määrin edessä; Että tästä avioliitosta on
syntynyt kaksi lasta, Marie-Louise, 10 päivänä kesäkuuta 1898, ja
Philippe 8 päivänä tammikuuta 1901.
»Että 6 päivänä viimekulunutta huhtikuuta kantaja, jonka hänen puolisonsa aikaisemmin oli oikeuttanut avaamaan kaikki hänelle hänen poissaollessaan saapuneet sähkösanomat ja pikakirjeet, täten tuli saamaan tietoonsa erään kirjeen, jonka hra Derizelle tässä muodossa oli lähettänyt nti A. de S.; että tämä kirje, sekä itse siinä käytettyjen sanojen että siihen sisältyvien viittausten kautta aikaisempiin kohtauksiin ja kirjevaihtoon sisälsi ilmeisen todistuksen kirjeenvaihtajien välillä olevasta suhteesta; Että hra Derize, kutsuttuna antamaan selityksiä, heti tunnusti rikollisen tunteensa ja loukkaavan käytöksensä kautta pakoitti vaimon lapsineen jättämään perheasunnon ja vetäytymään vanhempiensa luo Grenobleen.
»Että puoliso sen jälkeen, tehtyänsä matkan Saksaan yhdessä rakastajattarensa kanssa, on asettunut Pariisiin tämän läheisyyteen ja jatkuvasti ylläpitää hänen kanssaan aviorikollista yhteyttä.
»Että kantaja näiden olosuhteiden vallitessa aikoo puolisoaan vastaan esittää pesäeron pyynnön: näiden syiden perusteella kantaja päättää … jne, jne».
Sitten seurasivat sovittelukohtausta koskevat lainopilliset kaavat, ja päivämäärä, kesäkuu 1905, ilman päivää, jonka paikka oli jätetty täyttämättä.
Philippe Lagier ei katsellut oikeusjuttuja samalta kannalta kuin talon isäntä hra Tabourin, joka ei ottanut huomioon muuta kuin niiden ulkokuoren ja niistä saamansa tulon. Hän kernaasti kuvitteli mielessään, mitä ne kätkivät sisäänsä, se on, ne inhimilliset ristiriidat, joita ne esittävät, ja teki sen enemmän uteliaisuudesta kuin myötätunnosta, sillä nämä ristiriidat kiinnittivät hänen mieltään ilman että ne yhtään järkyttivät hänen epäilyänsä, johon sisältyi pohjalla piilevää välinpitämättömyyttä, suuri annos kyllästymistä ja myöskin sellaisen levottoman ja pettyneen hengen salaista kapinaa, joka paremmin tietää arvonsa kuin mitä hän osaa kykyjään käyttää. Hän nousi. Puoleksi avoimesta ovesta hän näki asianajajan, joka jakoi tehtäviä apulaisilleen, ja välillä rauhoitteli kahta eräälle penkille painautunutta ja kovin nolostuneen näköistä talonpoikaa, joiden omaisuutta hän pakkoluovutti, ja jotka hänen ystävällisten ilmeittensä ja köyhän asunsa vaikutuksesta epäröivät päästää kuuluville valituksiaan ja huokauksiaan. Miksi hyväksi häiritä häntä muurahaispuuhissaan? Lagier meni ikkunan luo, päättäen odottaa häntä kärsivällisesti. Kaksi kyyhkystä, jotka nokkivat aurinkoisella aukealla, lähti lentoon erään käräjöitsijäjoukon jalkain edestä, joka saapui oikeuspalatsiin ennen ovien avaamista, ja asettuivat suippokaarien apilaskoristeelle, joka kaunistaa Saint-Andrén kirkontornia. Katsellessaan tätä hänen edessään kohoavaa liiallisesti korjailtua muistomerkkiä, joka muistutti hänen mieleensä Albert Derizen kiihkeät soimaukset arkkitehtejä vastaan, hän palautti mieleensä asiakirjan raskaiden ja vanhentuneiden lauseparsien läpi sen näytelmän kolme henkilöä, joka lähipäivinä, huvitettujen virkamiesten edessä, saisi ratkaisunsa. Omituisen yhteensattuman kautta kaikki kolme olivat hänen elämässään esittäneet jotain osaa, vaikka erilaista.
Hänelle Albert Derize oli noita ystäviä, joita koulu lapsuudenaikana antaa ja jotka vaisto valitsee varmuudella, mitä meidän myöhemmillä, liian harkituilla ja epäröivillä etsiskelyillämme tuskin enää on. Mikä loistava ura hänellä jo oli takanaan kolmenkymmenen yhdeksän vuotiaana! Opintonsa päätettyään hän vähäksi aikaa tuli Arsenaalin alakirjastonhoitajaksi. Pysyen kaukanakin uskollisena maakunnalleen hän julkaisi toisen toisensa jälkeen: Lesdiguières'n, vuorten kuninkaan historian, jossa tämä kuudennentoista vuosisadan ovela ja taipumaton veijari oli kuvattu havainnollisesti kuin romaanihenkilö, ja vuonna 1789 Vizillessä pidetyn kokouksen historian, joka sisälsi läpileikkauksen mielten ja olojen tilasta Dauphine'ssa vallankumouksen aattona. Siitä lähtien seurasi häntä menestys. Akademia antoi hänelle Gabert'in suuren palkinnon hänen nuoruudestaan huolimatta. Muuan kustantaja, joka luotti hänen vakuutukseensa puuhan menestyksestä, pani hänet erään kirjakaupallisen yrityksen etunenään, jonka tarpeellisuutta hän kauan oli julistanut kirjallisissa piireissä: se oli kuukausittain ilmestyvä sarja suurten miesten elämäkertoja, joiden piti olla lyhyitä, selviä, kaunopuheisia ja samalla tarkkoja, sekä halpoja, minkä yrityksen kautta hän aikoi puistaa nuoren polven hereille ja näiden esikuvien kautta yllyttää sitä täyttämään päivänsä paremmalla sisällöllä. Itse hän mielensä monensuuntaisuudessa, jota jokainen kaunis elämän työ viehätti, aikoi käsitellä muutamia kaikkein vaikuttavimmista ja kaikkein yllyttävimmistä, Pascalia, Lavoisier'ta, Marceauta, Beethovenia. Ja tästä johtajan toimestaan huolimatta hän jatkoi vuodesta vuoteen uupumattomalla uutteruudella tieteellisiä töitään: hän kirjoitti Työmiehen historian nykyaikaisessa yhteiskunnassa, joka valmiina käsitti kuusi nidosta ja joka oli suuremmoinen esitys yhtymien, työvälineiden, käsityön, taloudellisten ja siveellisten olosuhteiden muutoksista; Talonpojan historian yhdeksännellätoista vuosisadalla, jossa hän päästi valloilleen rakkautensa maahan, maanviljelystöihin, maaelämään, minkä hän oli perinyt maanmuokkaaja-esi-isiltään; sommittelemalla uudelleen kokoon hävinneet yhteiskunnat, ranskalaiset ja ulkomaalaiset, ja vertailemalla niitä uusiin yhteiskuntiin tämä esitys näytti isänperinnön ja perhesiteen vaikuttavan voiman. Teoksen tuli käsittää neljä nidosta: toinen oli juuri ilmestynyt. Oppineet sellaiset kuin Le Play, Fustel de Coulange, Taine olisivat ilolla tervehtineet tätä oppilasta, joka jo oli mestari; heitä olisi miellyttänyt hänen todellisuuden pohjalla pysyttelevä menetelmänsä, hänen oppineisuutensa, hänen kunnioituksensa tosiseikkoja kohtaan, ja Tainea, joka oli enemmän taiteilija kuin muut, olisi viehättänyt hänen hehkuva kirjoitustapansa ja hänen historiallisten kuvauksiensa väritys.