Ajatuksissaan kiitämällä tämän niin täyteläisen elämänuran läpi, ja kun me tällaisissa kuvitteluissa lopulta aina päädymme itseemme, Philippe Lagier päätteli:
— Hänellä on ollut menestystä. Ja kuitenkaan hän ylipäänsä ei ollut minua etevämpi:
Sillä vaikka tämä ystävyys oli niin vanha ja syvä, tuntui siinä pieni kateuden oka. Liian usein hän surkutteli näköpiirinsä ahtautta, ympäristönsä viheliäisyyttä, voidakseen olla kadehtimatta sitä ilmavampaa, vapaampaa elämää, jonka Albert Derize oli osannut itselleen valloittaa. Hän oli tämän veroinen järjen terävyydessä, ja häntä etevämpi kyvyssä yllättää tilanteita ja luonteita irooniselta puolelta ja heti nähdä, minkä verran niissä oli totuutta. Mutta kuinka tämä osasikaan antaa laajakantoisuutta kaikelle mitä hän käsitteli ja havaitsi, kuinka hänestä säteili tarttuva elämänrakkaus, mikä sisäinen hehku alituisesti loisti hänen silmistään! Kaikki tämä auttamattomasti siirsi Lagier'n toiseen riviin. Ja kun hänen innostuksensa antoi aihetta odottaa jotain erehdystä, liioittelua, virhettä, kuten milloin tähystellään liian kirein purjein kulkevan laivan vaarallista menoa, hän jollakin tarkkanäköisellä peräsimen käännöllä taas tavoitti oikean suunnan. Täytyi tunnustaa, että tässä harkitsevassa järjessä ja hehkuvassa sydämessä asui harvinainen voima, ja kyky elävöittää hetket pelkällä läsnäolollaan, kuten hänen kirjansa elävöittivät ne hänen lukijoilleen.
Philippe Lagier'n puolueeton vertailu keskeytyi siihen, että hra
Tabourin pistäytyi sisään.
— Olen heti käytettävinänne, hra asianajaja. Nuo ihmiset tuolla tahtoisivat säilyttää pakkoluovutetut maansa.
Hän puhui mainituista sinipuseroisista talonpojista. Hän hävisi uudelleen heitä vakuuttamaan. Asianajaja saattoi taas solmia ajatuslankansa ehjäksi. Hänen mieleensä muistui, mitenkä epämiellyttävästi hän oli hämmästynyt saadessaan tiedon Albertin ja Elisabet Molay-Norrois'n kihlauksesta. Hänellä oli itsellään tähän aikaan aikomus pyytää nuoren naisen kättä, mutta hän epäröi, koska hän piti häntä liian nuorena — tämä oli yhdeksäntoista vuotta — ja liiaksi maailmannaisena, päättäen hänen puvuistaan, liian säännöllisen sievänä pehmeävärisine ihoineen, ihmettelevine silmineen ja raikkaasti kukoistavine poskineen, mikä oli tulevan lihavuuden viehättävä, mutta uhkaava merkki. Hän arveli epävarmuutensa haihtuvan ajan mukana, ja hänen olisi täytynyt väkisin voittaa itsensä, mikä aina on vaikeata. Kuitenkin hän pian oli karkoittanut mielestään tämän pienen sentimentaalisen unelman; vieläpä hän itseään erikoisesti pakoittamatta oli saattanut hääpäivänä pitää maljapuheen, jossa hän tavanomaiseen puheenparteen mukautuen julisti aviopuolisot toinen toistansa varten luoduiksi. Ja olihan se tottakin! Tämä jo kuuluisa nuori mies, jonka Molay-Norrois'n perhe oli turhamaisuudesta hyväksynyt, vaikka hän perheasemaltaan oli heitä alempana, vei kotiinsa Pariisiin naisen, joka oli pystyvä tuottamaan hänelle kunniaa ja auttava häntä hänen helpossa nousussaan kohti mainetta.
Miksei hän, Lagier, ollut ensimäisenä esittäytynyt? Hän oli varakkaampi, hienompaa sukua, Grenoblen asukas — mitä etuja hänellä olikaan. Alituisesti häntä kutsuttiin taloon. Ja Albert oli tullut sinne vain sattumalta eräänä päivänä. Kohtalo tahtoi, että Albert joka kohdassa pääsi hänen edelleen. Avioero-anomus, joka saattoi Albertin alakynteen elvytti hänen entisen kaunansa. Hän tunsi houkutusta nauttia tästä onnettomuudesta, joka huomenna annettaisiin julkisuudelle alttiiksi. Mutta ankarana itselleen hän heti tuomitsi itseään tästä.
»Tulenko minä pettämään hänet, sen sijaan että minun tulee häntä puolustaa? Mutta mitä on oikeastaan tapahtunut. Olin luullut ymmärtäväni että heidän avioliittonsa ensi aikoina Albert ei ollut onnellinen. Aivan nuoret tytöt ovat liian houkkoja, jotta voisi olla onnellinen avioliiton ensi aikoina. Tuttavallisuudestamme huolimatta ei hän koskaan antanut pienintäkään viittausta hankauksesta, jonka minä aavistin, sitä surematta. Surematta, se on totta! ihminen ei ole täydellinen. Sitten heidän taivaansa on kirkastunut. Olen voinut huomata, että hän on ympäröinyt vaimonsa vähän alentuvaisella, mutta herkällä huolenpidolla, olen lakannut kiinnittämästä huomiota heidän onneensa ja olen suostunut olemaan heidän toisen lapsensa kummina …»
Näiden muistojen ärsyttämänä hän sysäsi oven auki ja ehti näkemään, mitenkä talonpojat poistuessaan hyvästelivät hra Tabourinia, puristellen käsissään hattujaan ja moneen kertaan häntä kiittäen. Mistä he häntä kiittelivät? Siitäkö, että hän oli karkoittanut heidät konnuiltaan? Tämä paholainen miehekseen ei ollut tyytyväinen siihen, että oli pakkoluovuttanut heidän maansa, vaan vaati vielä heidän kiitollisuuttaan.
— He ovat ymmärtäneet, sanoi hän palatessaan.