— Mitä sitten?
— Etten tahtonut muuta kuin heidän parastaan.
Philippe Lagier luuli tätä kyynilliseksi pilaksi, mutta toimistossaan hra Tabourin ei koskaan puhunut muuta kuin vakavasti.
— Ilmeisesti, vastasi hän. Tässä on teidän paperinne.
— Kiitos. Juttu tulee luistamaan hyvin. Te tulette olemaan puolustaja?
— Odottakaahan. On ensinnäkin muutettava kotipaikkailmoitus. Hra Salvage ja minä olemme yhtä mieltä siitä, että aiomme ottaa asian esille Grenoblessa, välttääksemme pariisilaisia selittelyttä; mutta jotta tämä siirto kävisi mahdolliseksi, on teidän merkittävä hra Derizen kotipaikaksi Saint-Martin d'Uriage, jossa hän omistaa maata ja joka kuuluu tähän tuomiopiiriin.
— Niinpä kyllä, niinpä kyllä, myönnytteli asianajaja, ojentaen käsivartensa ikäänkuin kääröä tavoittaakseen.
— Sitten …
Mutta uusien liiketuttavien saapuminen keskeytti sananvaihdon, ja koska heillä oli tähdellisiä asioita, kävi hra Tabourin vaivantuneen näköiseksi. Philippi Lagier'n kävi häntä sääli, vaikka hän tavallisesti ei ollut kärsivällinen. Näytelmän kolmas henkilö, jonka hän tähän saakka oli pitänyt syrjässä, otti nyt hänen mielensä niin valtoihinsa, että hän sulki toimistoon vievän oven, tullakseen vähemmän häirityksi tässä kuvitellussa kohtauksessaan. Hän täydensi avioero-anomuksen paljastavat nimikirjaimet kokonaiseksi nimeksi. Anna de Sézery. Ja hän sai selvän kuvan nuoresta tytöstä, jonka hiuksilla oli tuo ruskea väri, mikä on kastanjan hedelmillä, kun ne putoavat puusta ennen korjuuta, jonka kasvoja oli mahdoton unohtaa suun pettyneen ilmeen takia, mikä oli niin omituisena vastakohtana heleiden poskien raikkaudelle, ja varsinkin soikeiden silmien takia, joista kultakipinät sädehtivät ja joiden hehkuvat pyyteet olivat niin vastakkaiset sille jonkummoiselle varhaisväsymykselle, jota hänen esiintymistapansa ilmaisi; vaikka hän oli solakka, kaunismuotoinen, voimakas, näytti hän uupuneena syntyneeltä, ikäänkuin hän pitäisi turhana yritystä tyydyttää liian suuria kaipauksiaan. Isänsä kera hän asui perhelinnassa Saint-Ismier'ssä, kylässä, joka on rakennettu kukkulalle, mikä vallitsee Granivaudanin avaraa laaksoa. Hänen vapaa käytöksensä, hänen uhkarohkeutensa ratsastusretkillä, hänen keskustelunsa, jossa hän toi julki laajan ja esteettömän lukeneisuutensa ja ilmaisi melkein oudoksuttavaa innostusta tämän maailman asioihin, hänen varsin epäiltävä, mutta näennäinen varallisuutensa, kaikki se kokosi hänen ympärilleen kirjavan ihailijaparven nuoria miehiä, johon Lagierkin kuului. Monen vuoden kuluessa hän oli Lagier'ssa herättänyt kiihkeän tunteen: häntä näytti miellyttävän tämän kylmä järki, joka kernaasti riipi maailman yltä pois valheellisen runoverhon ja toisinaan myöskin todellisen, ja kuitenkaan Lagier ei voinut uskoa olevansa suosittu enemmän kuin muut. Kuka saattoi sitä uskoa? Hän oli rakastanut häntä omalla tavallaan, täynnä empimistä ja epäluuloa, ja jos olisi ollut kysymys naimisiinmenosta hänen kanssaan, olisi hänessä herännyt lukemattomia vastasyitä. Mutta tuota naista ei silloin tyydyttänyt niin vähäpätöinen sielu, ja olisiko Lagier taas myöhemmin hänestä välittänyt? Albert Derize, jonka hän joskus saattoi ottamaan osaa kutsuihinsa, vaipui linnassa tutkimaan vanhoja asiakirjoja, jotka auttoivat häntä luomaan itselleen käsitystä muinaisesta Dauphinesta, ja kun hän otti osaa puheluun, kohteli hän nuorta tyttöä, hänen yltiöpäisyyksiään ja paradoksejaan toverin suorasukaisuudella ja vilpittömyydellä, jonka mielestään ei tarvitse osoittaa erikoista huomaavaisuutta. »Hän ajatteli jo silloin, muisti Philippe, pikku Elisabet Molayta, jota hän kohtasi kadulla tuntematta häntä. Ja vieläpä se oli hän, joka tytöstä puhumalla, saattoi minut kiinnittämään huomioni häneen.»
Isänsä kuollessa Anna de Sézerylle äkkiä selvisi pesän vararikko, joka jo oli vanha, mutta lykkäytynyt eteenpäin sen erikoisen voiman vaikutuksesta, mikä jonkun aikaa ylläpitää mureiksi käyneitä seiniä ja tilanteita, joiden perustus on ontto; päivästä päivään se kuitenkin oli käynyt yhä väistämättömämmäksi, ja siihen antoi selityksen eräs taitavasti salattu vanhuksen intohimo. Ihailijaparvi hajosi, linna myytiin, velkojat tyydytettiin melkein kokonaan — ja Anna de Sézery katosi. Ylväs kun oli, ei hän kenellekään antanut tietoa itsestään. Kerrottiin hänen ansaitsevan elatuksensa Englannissa antamalla soitto- ja kirjallisuustunteja eräässä ylhäisön tyttöjen täyshoitolassa. Vähitellen hänestä lakattiin puhumasta. Milloinkaan ei hän ollut käynyt kotiseudullaan. Kymmenen vuotta oli kulunut. Oliko siitä todella kymmenen vuotta? Ja jos niin oli, mitenkä saattoi hän niin suurella selvyydellä nähdä nämä liikuttavat, samalla kertaa surulliset ja kiihkoiset kasvot, niin nuoret ja niin epätoivoiset? Hänen täytyi nyt olla kolmenkymmenen kahden tai kolmen ikäinen. Ja nyt hän astui hänen elämäänsä tyvenesti kuin ainakin lapsuudenaikaiset vaikutelmat, jotka tuntevat lumousvoimansa.