Hänen äitinsä kumartui katsomaan oliko tyttö vaipunut uneen, mutta pikku ääni, yhä hennompana, jatkoi hetken kuluttua:
— Silloin ritari riisti sen hänen kädestään. Ja hän ratsasti pois ja pääsi pakoon, ja hän antoi sen lahjaksi.
— Kenelle? kysyi Elisabet koneellisesti.
— Rouvalle … joka oli surullisena linnassa … Ja ritari vaipui uneen metsästysretkellä.
Kertomus jatkui täten kuin rengas, mutta pitkäripsiset luomet lakkasivat räpyttämästä kuin pienet siivet, ja muutaman äkillisen liikahduksen jälkeen lapsi nukahti vaaleat kiharat tyynyllään.
Liikkumattomana jäi Elisabet pitkäksi aikaa vertaamaan toisiinsa Marie-Louisen ja hänen veljensä unta. Edellisellä oli hehkuvampi mielikuvitus, herkempi tunteellisuus, joka kaipasi tyynnyttelyä ja tukea. Tämä tehtävä jäi äidin huoleksi yksinään nyt kun Albert oli poissa. Albert? Missä hän olikaan tällä hetkellä? Kuinka oli hän saattanut hyljätä heidät? Elisabet ei häntä rakastanut, mutta tunsi että talo silloin kun hän siellä oli, oli ollut tanakampi, myrskyjä vastaan paremmin varustettu.
Päästäkseen tästä muistosta, joka lasten luona häntä vaivasi, hän nousi ja siirtyi viereiseen omaan huoneeseensa. Hän veti mennessään välioven kiinni, sulkematta sitä kokonaan, joten hän saattoi kuulla pienimmänkin äänen, samalla kun hän katkaisi ilman virtailun. Näihin varakeinoihin ryhdyttyään hän kiiruhti avaamaan akkunan, sillä hänestä tuntui tukahduttavalta.
Kuu oli noussut, mutta katto kätki sen, eikä voinut nähdä muuta kuin sen valon, joka vuoti yli seudun. Varjottomat nurmikentät häipyivät etäisyyteen, yhtenäisinä, tasaisina ja kalpeina, vain siellä täällä joidenkin puuryhmäin katkaisemina, jotka yössä näyttivät oudoilta salakokouksilta. Harvoja tähtiä värjyi etäisimmällä taivaanrannalla, kykenemättä muodostamaan selvään näkyviä kuvioita. Ja naapurihuvilan, Passerat'n huvilan yläpuolella näkyi lehtikuusi, joka taaksepäin kääntyneine oksineen loi seinälle intialaista temppeliä muistuttavan varjokuvan.
Tämä hiljaisuus ja rauha, jota Elisabet parvekkeella hengitti yhdessä ruusupensaikkojen tuoksun kanssa, keskeytyi kasinolla toimeenpantuun ilotulitukseen. Kovalla sähinällä kiisivät raketit ilmaan, hajaantuivat ja putosivat värikkäänä sateena, jonka vaikutuksen kuutamo puoleksi pilasi. Ja heti seurasi huutoja, kättentaputuksia, koko juhlahälinä, johon fanfaarin torventoitotukset sekaantuivat.
Elisabet palasi huoneeseensa. Hänelle riitti hänen oman sydämensä häly. Mikään ei voinut heikentää sitä inhon tunnetta, jonka Philippe Lagierin äskeinen tunnustus oli häneen jättänyt, ja jota hän kaikkialla raahasi mukanaan, huoneesta huoneeseen. Hän joi yhdellä siemauksella lasin vettä, johon hän oli kaatanut muutaman pisaran aniksensekaista ammoniakkia, karkoittaakseen tuhkan maun huuliltaan. Mutta hänen huulensa kuivuivat heti. Unohdettu, odottamaton, melkein hassunkurinen lapsuudenmuisto tarjosi arvaamatta konkreetisen kuvan hänen mielialalleen. Pikkutyttönä hän oli eräästä jumalaistarustosta lukenut, että oli olemassa pukinjalkaisia ihmisiä, joita nimitettiin fauneiksi; tästä erikoisuudesta huvitettuna oli hän kuluttanut kokonaisen päivän katsellakseen kadulla ohikulkevain askeleita. »Oletko tavannut niitä?» kysyi häneltä seuraavana päivänä hänen paras ystävänsä ja uskottunsa, Blanche Servin. Päästäkseen jyrkästi kumoamasta kirjansa oppeja hän vastasi: »Sitä ei voi tietää, kun ihmisillä on jalkineet». Meidän mielialallamme on niin suuri vaikutus asioidentulkintaamme, että tämä vanha mieleenpalautus, sensijaan, että se olisi johtanut hänen huomionsa muualle, tyydytti hänen vihamielisyyttään ja yllytti hänen intoaan. Ihmisen tuli selvästi nähdä elämään: hyvä on! hän oli avannut silmänsä eikä havainnut ympärillään muuta kuin lokaa ja halpamaisimpia laskelmia, joita näennäinen säädyllisyys tuskin peitti. Joku rouva otti itselleen rakastajan — ei rakkaudesta, vaan keikailuhalusta. Joku toinen käytti hyväkseen miehensä suhdetta. Vanhus — hänen isänsä! — antoi rakastajattarensa vaimolleen ja tyttärelleen ystävättäreksi. Ja mitä tulee siihen kunniaan, josta miehet väittävät tekevänsä uskonnon, silloinkin kun he ovat hyljänneet kaikki muut elämänsäännöt, — hän tiesi, mitä siitä oli ajateltava, koska asianajaja, Albertin neuvonantaja ja läheinen ystävä kurjasti aikoi käyttää hyväkseen omia palveluksiaan tarjoutumalla lohduttajaksi. Ei ollut siis mitään muuta vaihtoehtoa kuin hänen äitinsä ynnä hänen oma sokeutensa ennen eroa ja kaikkien näiden ilkeiden asiain näkeminen, jotka kävivät hänen kimppuunsa kuin painajainen. Nähdä selvästi — se oli siinä, että vältti kasvojen valhetta, katseli maahan, ja keksi pukinjälet. Hyi!