Huokaus, sitten puoliksi tukahdutettu huuto, jotka hän kuuli viereisestä huoneesta, päästivät hänet inhostaan, johon hän luisui kuin valmiiseen uraan, pakoittivat hänet nousemaan nojatuolistaan ja käymään aivan äidillisellä huolenpidolla lapsien luo. Pikku poika ei ollut liikahtanutkaan: hän pysyi samassa epämukavassa asennossa. Marie-Louise se unessaan liikahti. Elisabet asetti paikoilleen peitteen, jonka lapsi oli työntänyt yltään, ja istuutui molempien vuoteiden väliin. Yölampun valossa hän kauan katseli vuorotellen oikeaan ja vasempaan, verraten toisiinsa näiden uinuvain kasvojen liikkumattomia piirteitä: toinen tuntui olevan aivan omiaan tähän syvään lepoon, toinen liikahti ja ilmehti vielä olemassaolon puolittain jättäneenäkin, ikäänkuin hänen mielikuvituksensa pysyisi hereillä suljettujen suonien takanakin ja jatkaisi näytelmiään lamput sammutettuina ja näyttämö pimeänä.

— Mitähän tulee näistä rakkaistani? — ajatteli hän unohtaen itsensä. Ja äkkiä tulevaisuuden pelko alkoi ahdistaa häntä. Vähän ajan kuluttua he alkaisivat käydä elämän koulua, yksin, aivan yksin. Äidin valppaus ei heitä auttaisi siinä yhtään. He alkaisivat uudelleen ikuisen kokeen, joka kuolee kunkin mukana. Heitä kohtaisivat samat surut, he kokisivat samat katkeruudet, tuntisivat samat epätoivot. Sillä maailma ei heitä varten muuttuisi. Hänelle se oli paljastunut todellisessa hahmossaan. Ah! ainakin hänen tuli, ellei hän voinutkaan opastaa näitä ja seurata heitä matkallaan, valmistaa heitä, vahvistamalla heitä, heidän vastustuskykyään pettymysten tullessa, varsinkin tätä tyttöä, jonka ilot ja surut olivat äärimäisen hehkuvia ja joka ei aina osannut leikeissään oikein hyvin eroittaa omia kuvitteluitaan todellisuudesta, mikä koskaan ei ollut kyllin kaunis eikä kyllin valmis tyydyttämään hänen oikkujaan.

Yölamppu antoi huoneen esineille, liekin heikosti lekoittaessa, levotonta eloa ja pidensi varjot kattoon saakka. Elisabet tunsi itsensä vaarojen saartamaksi, ja hänestä tuntui, että hänen täytyi puolustaa lapsiaan, jotka olivat uhattuja kuten hänkin. Lähdettyään Pariisista hän vastustelematta oli antautunut uuteen elämään, joka oli valmistettu hänelle ja jonka tarjooma jokapäiväinen mielenvirkistys peitti hänen näkyvistään vaikeudet. Mutta tämä hänen, tämä Philippen ja Marie-Louisen uusi elämä vaati häneltä joka hetki tarkkaavaisuutta ja huolenpitoa. Tällä kertaa hän näki sen kasvoista kasvoihin ja pelkäsi sitä. Käsivarret liikkumattomina pitkin ruumista hän antautui mielenmasennuksen valtaan samalla hetkellä, jolloin hän oivalsi, miten tärkeätä rohkeus oli. Milloinkaan, milloinkaan hän ei osaisi mukautua siihen elämään joka häntä odotti, hän joka ei ollut valmistunut, ei kasvatuksensa eikä lahjojensa puolesta muuta kuin ihan tavalliseen elämäntapaan.

— Onnen … malja …, soperteli Marie-Louise unissaan.

Onnen malja, mikä iva tänä iltana? Oli toki liian suuri vääryys saada tällainen isku, syyttä, viatta, nuoruutensa kukoistuksessa, kun velvollisuudet olivat niin suuret ja apu niin vähäinen. Koko epätoivonsa voimalla hän soimasi Albertia, joka oli hänet niin kurjasti jättänyt. Epäilemättä hän ei ollut huonompi kuin muutkaan, heikko kuten muutkin, halujensa orja ja julma itsekkäisyydessään. Nyt hän sen tiesi. Mutta Albert oli pettänyt hänet.

— Mitä olen hänelle tehnyt, mitä olen siis hänelle tehnyt? hän toisti itsekseen silmät kyynelissä.

Hän muisti vihot, jotka Philippe Lagier oli hänelle jättänyt, ja joiden piti sisältää vastaus — mikähän ulkokultainen vastaus? — hänen kysymykseensä. Kun kamarineitsyt tuli hänen paikalleen lasten vuoteen ääreen, meni hän huoneeseensa ja sytytti lampun. Tuskan puistamana, mieli katkeruutta tulvillaan, hermot kipeästi värisevinä, hän ryhtyi lukemiseensa, joka oli pitävä hänet valveilla myöhään yöhön.

III.

ALBERTIN PÄIVÄKIRJA

Albert Derizen vihot, jotka Philippe Lagier oli jättänyt Elisabetille, sisälsivät päiväkirjan hänen elämästään alkaen tammikuusta 1902 huhtikuuhun 1905, eli heidän avioliittonsa kuudennesta vuodesta eron aiheuttaneeseen kohtaukseen. Tottuneena säännöllisyyteen Elisabet avasi ensimäisen vihon ensimäiseltä sivulta. Totta puhuen se oli kummallinen päiväkirja, ja siitä oli vaikea selviytyä. Alussa hän ei tavannut muuta kuin historiallisia muistiinpanoja, todellisesta elämästä tehtyjä havaintoja, sanomalehtikirjoitusten, esitelmien, kirjojen, kiireellisesti, muutamin rivein laadittuja suunnitelmia, lyhyitä selontekoja käynneistä joillakin historiallisilla paikoilla, kaikkea tuollaista tuottavalle kirjailijalle välttämätöntä valmistavaa työtä, joka tarjoaa hänen aivoilleen niiden tarvitsemaa päivittäistä ravintoa. Heti se tympäisi Elisabetia, joka oli huonosti tottunut itse ottamaan selkoa asioista. Taaskin tämä palaaminen kuolleeseen menneisyyteen tuntui hänestä turhalta. Hän oli jo vähällä jättää lukunsa, kun pieni sinisellä kynällä tehty risti veti hänen huomionsa puoleensa. Päivämäärä, joka myös oli kynänvedolla alleviivattu lisäsi hänen mielenkiintoaan: 25 p. toukok. 1903. Se oli heidän häittensä vuosipäivä. Viereiset neljä kapeampaa riviä varmaan tarkoittivat kiinnittää sen muistiin. Hämmästyen Elisabet otti selvää näistä neljästä säkeestä: