Päiväkirjan jatko oli päivätty Saint-Martin-d'Uriagessa. Kesän tultua he olivat poistuneet Pariisista. Albertin, joka kirjoitteli Talonpojan historiaansa, ei enää ollut tarvis tehdä muistiinpanoja muista asioista, ja kokonainen pitkä katkelma käsitteli yksinomaan hänen sisäistä elämäänsä. Joko siksi, että hän vähitellen tottui suoraan puhumaan alakuloisuudestaan, tai siksi, että tämä alakuloisuus lisääntyessään teki hänet vähemmän itseään hillitseväksi, hän vähitellen, epäröiden, kadotti kainoutensa, joka esti häntä itseäänkään varten panemasta paperille sisäisiä asioitaan, ja joka tähän asti oli saattanut hänet piiloutumaan kirjallisten muisteloiden tai nimettömän valituksen varjoon:
Elokuu 1903. — »Vielä nykyään on maailmassa tilaa suurille sieluille. Niitä varten, jotka ovat yksin tai kaksin, on vielä paljon joutilaita paikkoja, joissa hiljaisten merien tuoksu henkää».
Yksin tai kaksin? Mistä Nietzsche onkaan saanut tällaisen luottamuksen rakkauteen? Joka tahtoo tuntea ajatuksensa elävää läsnäoloa, hän tarvitsee yksinäisyyttä. Sillä meidän ajatuksemme on mustasukkainen, levoton ja arka. Me olemme yksin kokiessamme korkeimpia tunteitamme. Taide, luonto, metafysiikka, menneisyytemme edellyttävät, jotta voisimme niihin tunkeutua, että me yksin katselemme niitä kasvoista kasvoihin. On tärkeätä avioliitossa säilyttää tämä yksinäisyytensä koskemattomana. Yhteiseen perintöön ei voi panna henkistä voimaansa. Naisellisen taidon asia kenties on kunnioittaa sitä, vetäytymällä syrjään sen edestä. Ellei hän vetäydy syrjään, hän painostaa sitä, heikontaa sitä, tappaa sen.
Mutta mistä johtuu silloin tuo ehdottoman henkisen yhteyden unelma, ja miksi tämä alakuloisuus, joka toisinaan voi olla niin katkera siitä, ettei tuo unelma ole toteutunut, kun sen seikan päinvastoin tulisi olla meille mieleen?
10 p. elokuuta. — Kävellyt pikku Marie-Louisen kanssa kastanjametsässä, Chamraussevuoren rinteillä. Pienistä kauriinjaloistaan hiustensa päähän asti hän aivan värisee elämää. Kun hän oli alkamaisillaan puhua, kehoitettiin häntä kättelemällä tervehtimään henkilöitä, jotka olivat huomaavaisia häntä kohtaan ja toivottivat hänelle hyvää päivää. Ja kun tuuli puisteli oksia, niin tyttö, vakuutettuna että nämä eleet tarkoittivat häntä, kohteliaasti vastasi heidän tervehdykseensä ojentamalla käsivartensa.
Äsken hän juoksi edelleni. Hänen jo pitkät kiharansa heilahtelivat juoksun tahdissa. Hän pysähtyi poimiakseen kukan, ruohon, tai vain maata, ja vei kaiken kasvoilleen. Saattaisi sanoa että hän viisivuotiaana tahtoi ottaa haltuunsa koko maailman. Kun hän palasi sanoi hän minulle:
— Isä, minä rakastan maailmaa?
— Maailmaa?
— Niin, rakastan kaikkea.
Minäkin, pikku tyttö, olen rakastanut kaikkea lemmen välityksellä, joka antaa täyteläisyytensä jokaiselle vaikutelmalle, jonka todellisuus meissä herättää. Nyt minua huvittaa seurata sinun kehitystäsi. Minun nuoruuteni on kuollut ja minä olen kolmenkymmenen seitsemän vuotias. Mutta mitäpä se minua liikuttaa. Huvittele sinä.