— Saatte nähdä, että menette.
— Olen kolmenkymmenen ikäinen. Pelkään etten enää voi päättää. Kun minä olin aivan nuori, vaadin niin paljon elämältä, ja rakkaudelta!
— Entä nyt?
— Nyt vaadin vielä enemmän …
— Ettekö aio tulla Dauphinéhen.
— Miksi niin? Menkää minun puolestani jonain päivänä Saint-Ismier'hen. Te sanotte minulle sitten palattuanne, eikö linnaa ole uusittu, eikö puiston puita ole karsittu tai kaadettu, eikö minun entinen tienooni ole muutettu toisennäköiseksi. Haluan että niin olisi.
Olen jättänyt hänelle huonot hyvästit. Eron tunne jähmetti sanat huulilleni. Entä hän? Englantilaiset tavat ovat totuttaneet hänet tällaisiin toverisuhteisiin, tällaisiin ystävyyksien, jotka ovat harvinaisempia ja vaikeampia meillä. Minun ymmärtäväisyyteni ja hänen luontainen nuoruutensa on toivoakseni tekevä meidän ystävyytemme pitkä-ikäiseksi.
Saint-Martin d'Uriage. — Heinäkuu. — Kirje Lontoosta, luottavainen ja tyyni, liian tyyni, kuten tuollaiset kesäpäivät, joita kammoan, jolloin ei ainoakaan lehti liiku poutaisessa ilmassa.
Elokuu. — Nykyään saapuvat hänen kirjeensä säännöllisesti kanavan toiselta puolen. Täällä on totuttu näkemään näitä englantilaisia postimerkkejä. Onhan luonnollista, että viime matkani on minulle jättänyt suhteita ylläpidettäviksi.
Syyskuu. — Viikosta viikkoon tämä omituinen ystävyys kasvaa lujemmaksi, etäisyydestä huolimatta, joka meidät eroittaa. Ja minä mukaudun siihen, mitä tämä ystävyys pakostakin sisältää toteutumatonta ja epätäydellistä, sen mielenkiintoisuuden takia, minkä se antaa elämälleni. Näinä syyskuun päivinä, joiden himmentynyt kirkkaus jo on lopun merkki, sattuu minulle, että olen hänelle uskoton, että unohdan hänet katsellessani ensimäisten lehtien leijumista maahan, niiden irtautuessa ilman näkyväistä syytä, taikka illan ahdistavaa rauhaa. Ellei juuri hän minun tietämättäni anna näille vaikutelmille uutta mielenkiintoisuutta? Meidän rakkautemme laajentuu siinä määrin, että se tahtoo sekaantua kaikkeen, mitä ajatuksistamme pärskähtelee jokaiseen neljään ilmansuuntaan ja kaikkeen, mikä luonnossa lakkaamatta vaikuttaa aisteihimme, ja vihdoin se yhteen ainoaan pisteeseen kokoaa kaiken kykymme tuntea. Olenko todella kirjoittanut: meidän rakkautemme?